torstai 22. helmikuuta 2018

Hevoset ja lihakauppiaan tytär

Kävin muutama viikko sitten Sara Hildenillä katsomassa belgialaisen Berlinde De Bryeckeren näyttelyn. Näin hevosen ruhoja ja eltaatuneita lihakimpaleita. Minua etoi siinä määrin, että olin vähällä jättää kahvituokion Cafe Sarassa väliin vaikka se on oikeastaan kaikkein tärkein.

Ystävä Jyväskylästä tuli hiljattain käymään ja oli mentävä näyttelyyn uudelleen. Kokemus oli tällä kertaa erilainen. Vuokrasin kahdella eurolla kuulokkeet, joilla kuuntelin informaatiota taideteoksista ja ymmärsin taiteilijaa ja hänen töitään hieman paremmin.

Suomalaiset hevoset ovat kärsineet ja kuolleet sodassa ihan kuten Belgiassakin. Kun taiteilijalta pyydettiin ensimmäistä maailmansotaa käsitteleviä teoksia taidemuseoon Flandersiin, hän katseli sotakuvia näyttelyä varten ja näki kuvissa hevosia, kuolleita ja eläviä. Näyttelyn vaikuttavimmassa työssä hevoset on kasattu päällekäin ja niiden silmät on armeliaasti peitetty.

Ne eltaantuneet lihapalat ovat esillä kirpparilta löydetyissä lasikuvuissa, joissa on aiemmin säilytetty kirkollisia pyhimyskuvia. Taiteilija tekee aidon näköisiä lihakimpaleita vahasta. De Bryeckeren isä oli lihakauppias, joten hän on luultavammin tuijottanut lihan jauhamista, broilereita, kinkkuja, fileitä ja paisteja yhtä paljon kuin minä olen katsonut säätiedoituksia. Ehkä kuolleet kehon osat merkitsevät hänelle jotain muuta kuin meille muille.

Museon ala-aulassa makaavat kaksi haavoittunutta puuta löytyivät toisiinsa kiinnittyneinä ja ne näyttävät taitelijan käsittelyn jäljiltä siltä kuin niitä olisi yritetty laastaroida terveiksi.

Toisesta käyntikerrasta jäi parempi mieli kuin ensikäynnistä, eikä kahvipullahalu mennyt.

Haluan oppia kuvataiteesta lisää ja olen jopa ilmoittautunut taidehistoriaa käsitteleville luennoille. Olen sitä mieltä, että taide-elämys ei mene piloille vaikka teosten taustasta tietäisi enemmän.


tiistai 20. helmikuuta 2018

Einesnainen

"Sinä syöt värikkäitä ruokia",  työkaveri sanoi minulle tänään. Talvella pitääkin nauttia väreistä.

Alakerran ruokala tekee valkoista pastakastiketta, jossa lilluu mummon alusvaatteiden värisiä kinkkusuikaleita, joten tuon töihin omat eväät. Siinä säästää sitäpaitsi aikaa, kun ei tarvitse laskeutua portaita, jonottaa ruokaa, seistä kassajonossa ja kivuta portaita ylös epäekologinen muovinen ruokakaukalo kädessä. Voihan sitä tietysti syödä ruokalassakin, varsinkin jos löytää mukavaa seuraa, mutta sitten aikataulut kusevat.

Appelsiineistä saa oranssia, joka on ilonen väri. Hyvät appelsiinit tunnistaa kuulemma siitä, että ne ovat painavia. Seisoskelen usein appelsiinilaarin edessä appelsiinit molemmissa käsissäni arvioimassa niiden mehukkuutta. Avokadot ovat yleensä niin raakoja, että ne tuntuvat sormiin kivikovilta ja ovat syömäkelpoisia vasta viikon kuluttua. Tällä hetkellä suosikkini on sitruuna, jonka mehua puristan melkein kaikkien ruokien mausteeksi. Jossain vaiheessa tungin kaikkeen tuoretta chiliä, sitä ennen oli inkiväärikausi, basilikan ja aurinkokuivattujen tomaattien kaudet.

Suhtaudun aina hieman epäillen ihmisiin, jotka eivät piittaa ruoasta. Kun eräs mies jätti rakastettunsa, hän kertoi, että nainen oli syönyt eineksiä. Ei kai sellaisen ihmisen kanssa voi suunnitella tulevaisuutta.

maanantai 19. helmikuuta 2018

Minä myös

Katsoin Areenasta kun Arto Nyberg haastatteli Lauri Törhöstä, joka vaikutti pöllämystyneeltä ryppyisine paitoineen. Paidan nappilistaan oli kiinnitetty kuulakärkikynä. Törhönen näytti siltä kuin olisi nukkunut muutaman yön jonkun kaverinsa sohvalla.

Miehen jutuista ei saanut mitään selvää. Tuli samanlainen turhautunut tunne kuin silloin kun kysyy potilaalta kuumeesta ja tämä alkaakin puhua vuolaasti kaurapuurosta eikä jutun suuntaa saa millään käännettyä.

Samantyyppistä strategiaa (kuin Törhönen) käyttävät opiskelijat perinteisesti tenttiin vastatessaan: Jos he eivät tiedä mitään aiheesta josta kysytään, niin he vastaavat kysymykseen, jota ei ole älytty kysyä, mutta jonka he hallitsevat. Törhönen ei ehkä kuitenkaan käyttänyt mitään strategiaa vaikka olisi kannattanut. Hän vaikutti olevan aika hukassa.

Fustra-harrastuksen myötä niskaani jäytää ja polttelee läppärin puoleen kumartuessa, joten on pakko lopettaa tältä illalta. Ei minulla ole enää mitään kirjoitettavaakaan.



sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Linnut

Perjantaiaamuna kampaamo oli täynnä nuoria kauniita naisia. Tyttösten hiukset väännettiin nutturoille, naamat maalattiin ja heidän päälleen puettiin persikanväriset iltapuvut. Yhdellä tytöllä oli sininen leninki, mutta hän oli poikkeus. Äidit ja kampaajat ottivat tuloksesta kymmeniä kännykkäkuvia. Minä harmaa hiirulainen selailin Kauneutta ja terveyttä, eikä kukaan halunnut kuvata minua.

Eilen illalla kyläpaikassa emäntä etsi vieraita ja itseään parhaiten kuvaavat lintulajit. Minä olin joku kerttunen, pieni keltarintainen mutta muuten harmaa lintunen. Nämä nuoret vanhojenpäiväläiset näyttivät tropiikin siivekkäiltä.

Nykyajan vanhojenpäivä on täynnä ulkonäköpaineita, joita meillä ei aikoinaan ainakaan samassa määrin ollut. Vasta viime vuosina olen valokuvia katsellessani ymmärtänyt, että jotkut meistä ovat olleet kauniita.

Laitoin tekstiäni kirjoitusryhmän luettavaksi ja päätin unohtaa koko jutun pariksi viikoksi. On vaikea irrottautua käsikirjoituksesta.

lauantai 17. helmikuuta 2018

Stand up!

Vietän yltiösosiaalista viikonloppua. Tapasimme eilen työkavereiden kanssa ravintola Teatterinkulmassa varttia vailla kuusi ja siirryimme sieltä TTT:n klubille seuraamaan Riku Suokaksen ja Johanna Tohnin Stand up -parisuhdekomediaa. Suokas ja Tohni elävät oikeastikin yhdessä.

Kun menimme esitykseen, oli katsomo jo täynnä porukkaa, vain yksi pöytä näyttämön edessä tökötti tyhjänä. Parhaat paikat täyttyvät jostain syystä aina viimeiseksi. Asetuimme kyseisen pöydän ympäristöön, jolloin eräs mies takanamme alkoi vänistä, että istuimme hänen edessään ja peitimme näkyvyyden lavalle. Tuli mieleen, että jos haluaa, ettei kukaan tule eteen, kannattaa mennä lavan viereen. Se on luonnonlaki. Jos haluaa merinäköalan on muutettava ihan merenrantaan.

Esityksessä Suokas ja Tohni astuivat vuorotellen lavalle toisen istuessa taustalla vettä litkimässä. Mielestäni heidän olisi kannattanut pitää jonkinlaista vuoropuhelua keskenään, sillä mitä hyötyä kahdesta esiintyjästä muuten on? Molemmat aloittivat aina juttunsa kuin edellistä ei olisi ollutkaan, eivätkä juurikaan kommentoineet toisiaan. Tekstissä oli lähdetty siitä, että katsomossa istuu vain pareja, jotka viettävät lapsiperhearkea, uusperheasia oli tietysti pinnalla, sillä koomikot elävät uusperheessä.

Kun tuo lapsiperhearki alkaa olla ajan patinoimaa menneisyyttä, en ehkä ollut sitä otollisinta maaperää koko jutulle. Nuo miehen ja naisen erot ovat vaan niin kuultuja, että jotain uutta ja rohkeampaa olisi toivonut. Väliajan jälkeen puhuttiin epäsovinnaisemmin (seksistä tietekin) ja naurattihan se, mutta ei liikuttanut. Pidän siitä, että voi samaistua, nauraa ja lopulta itkeä ja lähteä kotiin onnellisempana kuin näytökseen on tullut. Ehkä nuo toiveet ovat kohtuuttomia ja mahdollisesti ne olisivat toteutuneet silloin aikoinaan. 

Kumpikin esiinyjä oli tyyppinä sympaattinen ja siksi olisin toivonut, että esitys olisi ollut täydellinen.  Hiprakkainen yleisö tuntui kuitenkin tykkäävän kovasti.



torstai 15. helmikuuta 2018

Mummot

Ylen Areenasta löytyy dokumentti Tshernobylin alueelle palanneista sitkeistä mummoista. Tshernobyl on kamala ja samalla jotenkin kiehtova, sillä kaikki on pysähtynyt huhtikuuhun 1986 ja luonto valtaa hiljalleen kerrostalot ja asfalttitiet. Ohjelmassa huivipäiset mummot eivät säteilystä piittaa vaan kalastavat, kasvattavat vihanneksia, keräävät sieniä ja juhlivat syömällä omia tuotteitaan, laulamalla ja juomalla pontikkaa. Ilman hiusten peitoksi sidottuja kukkahuiveja olisi vaikea sanoa, mitä sukupuolta nuo sitkeät vanhukset ovat. Vanhoille naisille kehittyy toisinaan melko maskuliiniset kasvonpiirteet vai johtuuko se säteilystä?

Nykyaikana moni menettää yhden osan ihmisen elinkaarta eikä tule lainkaan vanhukseksi vaikka ikää riittävästi kertyisikin. Näiden mummojen vanhuus tarkoittaa sitä, ettei muiden mielipiteistä tai ulkoisista asioista piitata. Sitä voisi tietysti kutsua tyhmyydeksikin, sillä he tuntuvat kieltävän säteilyn, sillä eihän sitä näy. Luultavammin he kyllä tietävät riskin, mutta ovat jo niin vanhoja, etteivät välitä. Mitä vanhempi on, sitä vähemmän säteilystä on haittaa. En söisi noiden tätien paistamia tatteja.

Kurkimme eilen työpaikan ikkunasta kun pysäköinninvalvoja kirjoitti sakkolaput kahteenkymmeneenkolmeen autoon. Yksi pääsi karkaamaan. Koko alueen kadunvarsilla on pysäköintikielto, mutta kuka sellaista huomaa. Karua tulla vaikkapa sytostaattihoidosta ja löytää lappu tuulilasissa.

Vietimme työpaikalla ystävänpäivänyyttäreitä. Miksi muuten kaikkea juhlitaan syömällä liikaa tai sitten ryystämällä turhan paljon alkoholijuomia? Yritin keksiä muita juhlimistapoja, mutta se on vaikeaa. Tanssimalla (kuka uskaltaa selvinpäin), laulamalla (kts. ed.) tai halaamalla (sama taas). Ei siis jää muuta mahdollisuutta kuin syöminen ja juominen.