sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Katoava maa

Oikea aviopari, Esko Roine ja Riitta Jalonen esittävät avioparia Tampereen teatterin Frenckell-näyttämöllä näytelmässä Katoava maa ja hyvin esittävätkin. Nuorta paria takaumissa näyttelevät Ella Mettänen ja Antti Tiensuu. Naiset ovat tämän esityksen vahvuus.

Katoava maa sijoittuu pariskunnan makuuhuoneeseen, johon aukeaa kaksi ovea, josta muistot astelevat sisään. Helena on juuri saanut Alzheimerin taudin diagnoosin, joten on tärkeä muistella mennyttä. Kaikki se kaivelu yllättäen ahdisti enemmän kuin olisin odottanut.

En etukäteen tiennyt näytelmästä juuri mitään, luulin jopa näytelmän olevan nimeltään Kaukainen maa. Yllätyin, kun luin näytelmän kirjoittajan nimen (Satu Rasila), sillä katsomisen perusteella oletin sen olevan brittinäytelmä, en tiedä mistä oletus tuli, ehkä merestä, tuulesta, näytelmän nimestä, nuoren parin vaatteista, musiikista ja suurista tunteista, joita näytelmässä oli. Ehkä näytelmä olisi voinut olla myös Yhdysvalloista.

Olen aina pelännyt dementoitumista (no en nuorena, jolloin vanhenemisen ei edes ajattele koskevan itseään). Unohdin kukkaron kotiin(dementia!), joten en voinut ostaa väliaikaviiniä.

Kuka minua sitten hoitaa?

En oleta, että lapset huolehtisivat minusta. Joudun vanhainkotiin virsiä veisaamaan ja soseita syömään. Tai ei kai enää voi puhua joutumisesta vaan pääsemisestä. Sitten kun unohdan toistuvasti keittolevyt päälle ja harhailen yöpaidassa kaupungilla. Toivottavasti minusta tulee onnellinen dementikko ja kadotan ikävät asiat.

lauantai 21. lokakuuta 2017

63 liuskaa


Kirjoitin kirjastolla kässäriäni. On vaikea käyttää rentoa nimitystä kässäri, mutta käsikirjoitus on liian pitkä ja virallinen sana. Käsikirjoitus tarkoittaa jotain, joka on jo valmis julkaistavaksi tai jonka julkaisusta kirjoittaja on varma vaikka ei olisikaan.

Tekstini oli tänään suorastaan nerokasta. Huomenna se on vihoviimeistä paskaa. Minulla on pieni ongelma, sillä en muista tarkkaan mitä olen ensimmäiseen ja ainoaan romaaniini kirjoittanut, joten saatan toistaa itseäni.  Miten kaukaiselta tuo kirja tuntuukaan. Tästä tulee synkempi, joten se vastaa paremmin mustaa sielunmaisemaani. Voi olla, että loppu on kuitenkin onnellinen.

Minusta on kaikkein helpointa ja turvallisinta kirjoittaa julkisessa tilassa kuten kirjastossa tai kahvilassa. En siis istu läppärini ääressä omassa kodissani verkkareissa, kuulosuojaimet korvillani ja verhot kiinni vedettynä. Haluan ihmisiä ympärilleni, ihmisiä, joista ei tarvitse välittää.

Aloitin eilen tekstini alusta ja lisäilin sinne tänne kaikenlaista mitä sattui mieleeni juolahtamaan. Ihmettelin samalla, että olenko tosiaan kirjoittanut kaiken tuon. Kun pääsen tähänastisen tuherrukseni loppuun, jatkan sitä hieman, juutun paikalleni ja palaan taas alkuun. Alun lisäksi valmiina on "romaanin" viimeinen sivu. Romaani on pakko laittaa lainausmerkkeihin, sillä en tiedä saanko kässäriä koskaan valmiiksi ja vielä vähemmän tiedän julkaiseeko tarinaani kukaan.

Olen kirjoittanut 63 liuskan verran. Olen varastanut itseltäni, työkavereiltani, ystäviltäni ja sukulaisiltani. Aion ehkä kähveltää tv-sarjastakin, en kerro mistä ettei sarjan amerikkalaienn tuotantoyhtiö haasta minua oikeuteen. Varastan kaiken minkä irti saan.

Kolmen tunnin raatamisen jälkeen söin kauppahallin lihapullabaarissa lounasta. Vanhempi mies kysyi saako hän tulla samaan pöytään istumaan vaikka ainakin kaksi pöytää siinä ihan lähellä olivat tyhjiä. "Et saa", ajattelin. "Joo sopii", sanoin. Siinä se toljotti minua vastapäätä vain pieni pöytä välissä ja pilasi ruokarauhani, eikä edes sanonut mitään. Söi lohipalan ilman lisukkeita. Ihminen, joka syö pelkkää lohta on joku ruokarajoitteinen fanaatikko.

torstai 19. lokakuuta 2017

Lomamatkalla Helsingissä

Teimme R:n kanssa perinteisen Helsingin reissun. Matkustimme Onnibussilla, josta on tulossa keskiluokkainen juttu ihan kuin ostosreissusta Lidliin. Miksi edes omistaa autoa kun bussilla ja junalla pääsee niin halvalla ja kätevästi ellei satu asumaan jossain korven keskellä niinkuin monet asuvat ja se heille suotakoon. Onnibussin ikkunastakin on kivempi katsella peltoja ja taloja kuin pelkkää asumatonta pusikkoa.

Kävimme kahvilla ja näimme Esa Saarisen ja hänen vaimonsa, mutta emme tuijottaneet vaan hörpimme kahvejamme ikäänkuin törmäisimme Esa Saariseen joka päivä.

Design museon kellariin oli koottu hauska näyttely "Meidän sakset", johon Fiskars oli kutsunut erityyppisiä taitelijoita eri puolilta maailmaa juhlistamaan oranssikahvaisia saksia. Mieleen jäi Karen Bit Vejle, joka leikkaa paperista pienillä saksilla uskomattoman pikkutarkkoja pitsimäisiä töitä. Ykköskerroksessa ihmettelimme suomalaista muotoilua ja hihkuimme "Tuollainen kahvipannu meillä oli kotona!" Ylimmässä kerroksessa oli esillä nykymuotoilua ja kaikkea kummallista.

Oli tarkoitus käydä jossain muussakin museossa, mutta emme ehtineet, sillä syödäkin piti. Teimme hieman ostoksiakin, mutta siitä ei enempää. Helsinki on loistava lomakohde.




tiistai 17. lokakuuta 2017

Ensin pitää saada ihmiset viihtymään

Teoksen kirjakaupassa Tampereella järjestetään kirjanjulkkareita ja erilaisia kirjallisia tapahtumia.  Kun Teos osti Tulenkantajien kirjakaupan sen ilme modernisoitui, mutta jotain vanhaa kirjakauppaan jäi. Siellä myydään kirjoja! Kirjat keimailevat näyteikkunoissa, seisovat tiukasti hyllyissä ja  lojuvat houkuttelevasti pöydillä.

Tänään juhlistettiin Amanda Vaaran esikoisteoksen "Pientä fiksausta vailla" julkaisua. Haastattelussa menivät Amanda Vaara, Niina Hakalahti ja kirjan sankaritar Venla sekaisin. Opin muuten äsken hienon sanan pseudonyymi.

Esikoisromaani on viihteellisen romaanisarjan ensimmäinen osa. Menin tilaisuuteen, sillä tunnen Niina Hakalahden (Amanda Vaaran tapasin ensimmäistä kertaa), joka oli kirjoituskouluni erinomainen opettaja ja on nykyään ylpeä neljän kanan hoitaja (olen nähnyt niistä monta kännykkäkuvaa). Niinan silmät säihkyvät kun kanat mainitaan. Kanojen nimet ovat Kyllikki, Marja-Leena, Peik, yhden kanasen nimen olen ikävä kyllä unohtanut.

Tilaisuudessa puhuttiin taas kerran siitä mikä on viihdettä ja mikä taidetta. Aiheesta puhutaan aina kun epäillään jonkun tekevän viihdettä. Viihde on syntiä! Haastattelija Päivi Haanpää siteerasi Kari Väänästä "Ensin pitää saada ihmiset viihtymään, että voi sanoa heille jotakin".

Teidänpä vaan, että vetävän ja viihdyttävän kirjan kirjoittaminen ei ole helppoa. Kynnet verillä joutuu olemaan viihdyttävä.

Tapasin Kariston porukkaa ja kerroin kirjoittaneeni 60 liuskaa romaania. Heti iski katumus. Mikä romaani se on? Tällä viikolla olisi kaksi kirjoituspäivää, joista toisen vietän Helsingissä ja toisena käyn elokuvissa. Joku saattaisi sanoa, että elokuvan katsominen ei vie kokonaista päivää, mutta kun elokuva on päivällä ja olen juuri sillä nimenomaisella kellonlyömällä tottunut kirjoittamaan.

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Lento

Youtube tarjoaa minulle aktiivisesti videoita kuten "Airplane crashes, takeoff aircraft and crosswind landings", "Top 20 most dangerous airports of the world" tai "Top 10 most dangerous emergency airplane landings".  Muutaman videon alussa näytetään Finnairin mainos.

Pikkuhiljaa mieleen hiipii marraskuinen lento Edinburghiin. Turvatarkastukset, koneen nousu, pienet muutokset koneen äänissä, jotka saavat epäilemään, että nyt yksi moottoreista on tiltannut. Iltalehtien myynti ja kahvin kaataminen. "Coffee or Tea?" Joku ottaa hermostuksissaan tai lomaa juhliakseen pikkupullon kuoharia, valkoviiniä tai oluttölkin vaikka periaatteessa on vähän liian aikaista nauttia alkoholia. Mitä siitä, kuollaan kuitenkin.

Hetken helpotus,  kone liukuu ilmaa pitkin tasaisesti, mutta luonnottomasti, sillä eihän sen pitäisi pysyä taivaalla kun se on niin painava. No kyllä tästä taidetaan hengissä selvitä. "Palatkaa paikoillenne ja kiinnittäkää turvavyönne". Pientä turbulenssia vai pientä tämähän putoaa.

Turvavyövalon sammuminen. Ehtii vielä käydä vessassa. Nopeasti takaisin omalle paikalle. "Aloitetaan laskeutuminen". Matkustajat nousevat pystyyn ja laittavat jotain laukkuun. Menevät vielä vessaan vaikka turvavyövalo jo palaa. Lentoemännät kulkevat kyttäämässä liian takakenoon jätettyjä istuinten selkänojia.

Lentoemännät siirtyvät omille penkeilleen ja ottavat naamalleen tyynen ilmeen vaikka lattia kuinka kuinka kallistelisi ja pomppisi. Näyttävät, että kaikki on kunnossa vaikka ei olekaan. Pyörät koskettavat maata ja lentoperämies iskee jarrut pohjaan. Pysähtyykö vai ei.  Lopulta kaikki nousevat käytävälle seisoskelemaan ja tönimään toisiaan.

Sitten se lentomatka on taas ohitse. Voi rauhassa stressata paluuta ja sitä että onhan se hotellihuone varattu ja mistä bussi kaupungin keskustaan lähtee.

lauantai 14. lokakuuta 2017

Happy End

Olen ryhtynyt paistattelemaan aamuisin keinovalossa. Kirkasvalolamppuni on pyöreä kuin aurinko, mutta pienempi eikä se lämmitä.

Yritän vähentää ruokahävikkiäni, joten paistoin tänä aamuna jääkaappiini unohtuneen kananmunan. Harmaassa pahvikotelossa luki parasta ennen 8.9. 2017, mutta silti elintarvike oli käyttökelpoinen.

Kävimme M:n kanssa Ilkka Remeksen kirjoittaman näytelmän "Musta sydän" ensi-illassa. Näytelmän ensiesitys jätti kovin vaisun olon ja sai laiskat loppuaplodit.  Näyttelijöiden kukkapuskat tuotiin näyttämön eteen yhteisessä korissa.

Jännitysnäytelmän pitäisi kai olla jännittävä ja yllättää, tämä ei sitä tehnyt. Esitys ei myöskään liikuttanut eikä se huvittanut kuin tahattomasti. Näyttelijäraukat pärjäsivät hyvin.

Onko niin, että jännitys sopii vain elokuviin tai televisiosarjoihin, mutta ei teatterin lavalle.  Ongelmaa oli yritetty paikata näyttämällä mustavalkoista videota näyttämön taustalla ja katsomoon asetetuista monitoreista.

Jäi epäselväksi mitä kirjailija halusi näytelmällä sanoa.

Luin Jonathan Hillin esikoisromaanin Nix. Kirja kertoo äidin ja pojan tarinan, mutta niin laveasti, että ranteeni ovat vieläkin kipeät. Kirjan kansi hehkuttaa romaanin erinomaisuutta ja sen liepeessä John Irving kehuu Hilliä parhaaksi uudeksi yhdysvaltalaiseksi kirjailijaksi.

Karsiminen olisi tehnyt kirjalle hyvää. Joku arveli, että USA:ssa maksetaan kirjailijalle sivumäärän mukaan. Kirjan loppu on sovinnollinen ja optimistinen, voisiko sanoa "Happy End".  Onhan se mukavaa, jäi hyvä mieli kun tietää kaikkien selviävän.

Elokuvissa ja kirjoissa saa mielestäni olla onnellinen loppu vaikka se saattaakin syödä taiteellista vaikutelmaa. Happy End on taiteilijan lahja meille.