keskiviikko 27. maaliskuuta 2024

Paluu rikospaikalle

Luin Hesarin vanhasta numerosta, ettei kirjailija Chimamanda Ngosi Adichie suosittele aloittelevalle kirjailijalle blogin pitämistä, sillä se vie aikaa romaanin kirjoittamisesta. Olen ehdottomasti samaa mieltä, mutta silti palaan toistuvasti rikospaikalle. 

Kävin Partioaitassa ja ostin rinkan, joka maksoi enemmän kuin tarjouksessa ollut Interrail-lippuni. Rinkka on väriltään violetti ja siinä on runsaasti erilaisia hihnoja. Epäilen, että muutama niistä on ommeltu siihen ihan vain käyttäjää hämmentämään, luotettu siihen, ettei asiakas kehtaa kysyä mikä roikale tämä on. Varasloukku? Haarukkahankain? Yövoidesilta? 

Irrotin rinkan yläosaan hihnoilla kiinnitetyn erillisen pussukan, enkä meinannut saada sitä takaisin kiinni emorinkkaan. Lantiovyössä on kovikkeet, joita voi siirrellä, joten tein sitäkin. Availin ja suljin vetoketjuja, joita löytyy eri puolilta rinkkaa.  Miten osaan päättää, mistä vetoketjulla suljetusta aukosta rinkkaan tunkeudun.

Tarvitsisin parin viikon rinkkakurssin.  

Hallituksemme on viisaudessaan poistanut vähälevikkisen laatukirjallisuuden ostotuen, joka oli valtaisat 860 000 euroa ja se kohdistettiin Suomen kirjastoille. Vertailun vuoksi, hallitus on tukenut turkistarhauselinkeinoa lintuinfluenssan vuoksi arviolta 51 miljoonalla. 

Tuella kirjastoihin on hankittu mm. tietokirjoja, käännösromaaneja, runoja, esseitä, lastenkirjoja, selkokirjoja ja suomalaista kaunokirjallisuuttakin. Tämä tuki on samalla auttanut pienkustantamoita, kääntäjiä ja kirjailijoita eli parantanut näiden henkilöiden työllisyyttä. Hallitus haluaa mielummin tukea suuria yrityksiä ja turkistarhausta. Strategiahan sekin on. 

Hallitus esittää kirjan arvonlisäveron nostamista kymmenestä neljääntoista prosenttiin, jonka jälkeen valtio saa kirjasta enemmän kuin sen kirjoittanut kirjailija. Suuressa osassa Euroopan maita kirjoista ei makseta arvonlisäveroa lainkaan. Suomalaisen kirjan ALV on noston jälkeen Euroopan toiseksi korkein.

Päätän raporttini tähän ja siirryn muihin puuhiin.  Anneli Kanto kirjoittaa asiasta omassa blogissaan tarkemmin, asiallisemmin ja asiantuntevammin (linkki blogiin).

P.S. Kaksi kurkun siementä on itänyt! Kohta kerään omaa kurkkusatoa.

maanantai 25. maaliskuuta 2024

Kurkkuverhot

Eräs kirjailija kertoi, että hän lähti nuorena reilille aiemmin täysin tuntemattoman tyypin kanssa. Tai tapasivat he kerran ennen matkaa.  Me olemme L:n kanssa tunteneet toisemme vuosikymmeniä. Hänen miehensä (joka lähtee myös) on vähemmän tuttu.

Olimme molemmat ladanneet puhelimiimme Interrail-äpit, joista tiirailimme aikatauluja. Toisella matkalaisella junat starttasivat tuntia aiemmin ja tulivat luonnollisesti perille tuntia ennen minun junaani. Ehkä kyse on jostain aikaerohommasta. Hämmentävää se kuitenkin oli. 

Nuorina tyttösinä katsoimme asemien seinille ripustetuista tauluista, mihin niitä junia menisi ja suttasimme määränpään vihkoseen, jota nimitettiin Interrail-kortiksi.

Ymmärsin (tai minulle selitettiin), että kun laiva lähtee aamuyöstä Travemundesta Helsinkiin, on satamaan mentävä jo edellisenä päivänä ja laivaan pääsee klo 22.30. Matkustuspäivä on siis eri kuin laivaannousupäivä.

Varasimme parit majoitukset. Vaihdoin Hampurin majapaikkaa ja muutin yöpymisaikaa.  Ostin konserttilipun. 

Haluaisin kurkkuverhot. Laitoin kurkun siemenet itämään. Kurkin aamuisin multaa toiveikkaana odottaen jotain vihreää ilmestyväksi. Saatan jo kuvitella ojentavani käteni kohti kasvattamiani kurkkuja ja  nauttivani niitä joka aterialla. Suunnittelen katselevani ulos ikkunasta itse pingoittamiani naruja pitkin kiipeilevien kurkun versojen ja lehtien läpi.  

Kurkkujen lannoitukseen suositellaan bogashi-kompostoinnissa syntyvää nestettä tai laimennettua virtsaa. Pohdin jo käytännön toteutusta. Mahdollisesti muukin lannoite käy. 

Varoitus: Tähän blogikirjoitukseen saattaa sisältyä myös faktaa. 

keskiviikko 20. maaliskuuta 2024

Raportti


Olen viimeisen päivityksen jälkeen käynyt teatterissa (Rednose Companyn Don Quijote) ja sen jälkeen viinillä Teatterinkulman ravintolassa, kuntosalilla, Sara Hildenin taidemuseossa ja kahdesti tekstipajasssa (toisen tekstipajan jälkeen viinillä Konttorissa).  Viherkasvini on menehtynyt.

Eilisessä tekstipajassa käsiteltiin oman kässärini alkua. Tämä herätti horrostavan tekstin kuplimaan kuin jääkaapista lämpimään otetun ja ruokitun taikinajuuren.  Sain vielä tänäkin aamuna uusia ideoita. Tämä tarkoittaa sitä, että pitäisi tehdä jotain. 

Rednose Company oli taas ihana. "Luimme" aikoinaan lukupiirissä Don Quijoten, joka lienee ensimmäinen eurooppalainen romaani (ainakin espanjalaisten mielestä). Miguel de Cervantes on espanjalaisten Aleksis Kivi ja Don Quijote Seitsemän veljestä, mutta huomattavasti tylsempi ja varhaisempi teos (anteeksi espanjalaiset, nämä ovat omia tulkintojani).

Romaani on todella puuduttava, yli tuhatsivuinen, eikä oikein etene mihinkään, joten lukematta jäi. 

Nämä Rednose Companyn tyypit tekivät siitä mahtavan karnevaalin, jossa yhdistettiin nykyaikaa ja historiaa. Musiikkia, klovneriaa, naurua ja osaavat nuo tyypit tarvittaessa liikuttaakin. Ei liene sattumaa, että yksi heidän näytelmistään on nimeltään Aleksis Kivi (se kannattaa myös ehdottomasti nähdä). 


Sara Hildenillä on esillä museon omia kokoelmia, ulkomaista taidetta.  

Ylimpänä kuva Sara Hildenin suosikkimaalauksesta (Paul Delvaux, Kesä vuodelta 1938). Kerrotaan, että Hilden halusi aina museolla vieraillessaan nähdä maalauksen. 

Seinällä roikkuu myös yksi museon aarteista Francis Baconin maalaus, Kaksoistutkielma George Dyerin muotokuvaa varten vuodelta 1968. Dyer oli pikkurikollinen ja taidemaalarin rakastettu. Alkoholisoitunut Bacon teki itsemurhan 1971. Sara Hilden istui kerran illallispöydässä miehen vieressä ja kuvasi tätä hiljaiseksi ja miellyttäväksi mieheksi. 

Nyt on ryhdyttävä kirjoitustöihin. 

Kuvat: Jussi Koivunen

perjantai 15. maaliskuuta 2024

Operaattorin vastaisku

En tiedä juuri mitään tylsempää kuin toisen henkilön unet ja matkat. 

Poikkeuksiakin on: esiinnyt itse siinä unessa. Silloin haluat ehdottomasti kuulla kaiken ja esität muutaman kysymyksenkin.  Tunnet itsesi tärkeäksi.

Matkajuttuja jaksaa kuunnella, jos sattumoisin odottaa reissua samaan kohteeseen  tai matkalla on tapahtunut muutakin kuin nautittu hyvää lasagnea ja nähty pakollinen taidemuseo. Pahasti pieleen menneet reissut ovat parhaita.

Hotellivinkit kiinnostavat aina. Huippuhalvat ja ihanat majoituspaikat. Tosin niitä ei ole. 

Vaihdoin puhelinliittymän halvempaan. Sopimusta solmittaessa tarjottiin joka käänteessä lahjakorttia, ensin operaattorin myymälään (30 euroa), lopulta sain lahjakortin Keskolle (50 euroa).  Homma eteni 30-40-50 euroa ja jokaisella etapilla konsultoitiin esihenkilöä tai ainakin näin kerrottiin. Tekstiviestejä on tullut jo neljä kappaletta. 

Odottelen nykyisen operaattorin vastaiskua. 


keskiviikko 13. maaliskuuta 2024

Vielä pari lyhytelokuvaa

Jatkan vielä lyhyesti Filkkareista: Katsoin sunnuntaina kansainvälisen kilpailun palkitut filmit.  Kirjoitan nyt dokumenteista ja jätän fiktion törkeästi väliin.

Tykkäsin Sam Shainbergin elokuvasta, joka kertoi New Yorkin metrossa taskuvarkaana työskentelevästä mustasta miehestä (työskenteleeköhän hän siellä edelleen). 

Palkitusta elokuvasta sanotaan: Eri kerrontatapoja yhdistelevä Shotplayer on monitasoinen muotokuva taskuvarkaasta ja kaupungista hänen ympärillään. Mestarillisesti rakennettu dokumentti leikkii 1970-luvun amerikkalaisten indie-elokuvien troopeilla ja näyttää, millaista on elää yhteiskunnan marginaalissa.  

En ymmärrä indie-elokuvien troopit tarkoittavat, mutta ei se mitään. 

Elokuvan täytyy olla ainakin osittain näytelty, sillä autenttisia anastustilanteita olisi vaikea kuvata. Taskuvaras hapuili metrossa seisomapaikoilla matkustavien taskuja ja  käsilaukkuja. Hän kertoi inhoavansa tiukkoja farkkuja, mikä on ymmärrettävää, sillä ne häiritsevät muutenkin vaativaa työtä. Varas erotti poliisit harhailevista katseista, muut eivät metrossa ympärilleen vilkuile. Muistelen, että mies oli toiminut alkuun harjoittelijana jollain kokeneemmalla alan ammattilaisella. 

Syy varasteluun oli tietysti köyhyys, mutta varas oli jäänyt samalla koukkuun siihen adrenaliiniryöppyyn, jonka onnistuminen tuotti

Katsoja asettuu varkaan puolelle ja jännittää saako tämä otettua lompakon omistajan huomaamatta, vaikka kuka oikeasti haluaisi tulla ryöstetyksi.

Toinen mieleenpainuva dokumentti oli Fariba Haidarin  Leila, joka oli afganistanilaisen transnaisen muotokuva. Leila toimi opettajana ja tanssi häissä miesten puvussa, mutta meikattuna. Nuo esiintymistilanteet olivat hämmentäviä, sillä yleisö koostui pelkästään hurraavista ja seteleitä jakelevista miehistä, muuten Leila koki huutelua ja syrjintää. Hän kertoi kokemastaan seksuaalisesta väkivallasta. 

Elokuvasta välittyi Leilan elämänilo ja pyrkimys elää hyvää elämää vaikeissa olosuhteissa. 

Nyt Leila on lähtenyt maasta, jota Taleban hallitsee.

Suosittelen lyhytelokuvafestivaaleja lämpimästi! Saisinko ilmaiset liput, kun kirjoitan aiheesta näin ahkerasti?

maanantai 11. maaliskuuta 2024

Carte blanche


Iiti
Yli-Harja (olin jo lisäämässä hänen ikäänsä tähän, mutta sitten muistin, etten pidä taiteilijan iän korostamisesta) on muusikko ja elokuvaohjaaja. Yli-Harja voitti viime vuonna Filkkareilla Risto Jarva -palkinnon ja hän on pokannut Jussin animaatiolla Kaikki äitini puhelut. Ohjaajan retrospektiivi esitettiin tämän vuoden festivaaleilla ja hän sai koota carte blanche -näytöksen (googlasin "mitä carte blanche tarkoittaa suomeksi" ja sain vastauksiksi "avoin valtakirja" ja "vapaat kädet"). 

Havaitsin näytöksen yleisössä korkean miesnutturatiheyden. Pukeutumisen pääväri oli musta. Jännää muuten, että miehetkin ovat kiinnostuneita lyhytelokuvista, yleensähän kulttuuritapahtumat täyttyvät kausikorttimummoista.

Elokuvat: 

Bouquets (ohjaaja Rose Lowder). Kahden minuutin elokuvassa nähtiin täriseviä kukkakimppuja. 

Polte (ohjaaja Sam van Ingen). Teuvo Tulion tuhoutuneen elokuvan pahoin vaurioituneet viime minuutit, joissa näyttelijöiden naamat sulivat psykedeelisiksi kuvioiksi. Näytti hienolta, tältä ehkä tuntuisi jos söisi huumesieniä. En ole kokeillut. 

Lucia (ohjaajat Niles Atallah, Cristobal Leon ja Joaquin Cocina). Huoneen seinille ilmestyy toistuvasti hiilellä piirretty ex-rakastettu. 

Emily & Ariel show (ohjaajat Emily Ann Hoffman ja Ariel Noltimier Strauss). Nukkeanimaatiossa nuoret naiset valmistautuvat iltaan. 

Liitäjät (ohjaaja Anssi Kasitonni). Liito-oravalapsi opettelee lentämistä. Huumoria ja tekemisen iloa. 

Backflip (ohjaaja Nikita Diakur). Ohjaaja muokkaa itselleen avattaren ja opettaa  sille tekoälyllä  voltin taaksepäin kerien. Hulvatonta katsoa hypyn edistymistä, sille nauraa vähän kuin mykkäelokuville. Huonekalut kaatuvat ja raajat vääntyvät vinksin vonksin. 

Creature Comforts (ohjaaja Nick Park). Animaatiossa haastatellaan eläintarhan eläimiä.

My Silence (Ohjaaja Mika Taanila). Ohjaaja kertoi menneensä videokauppaan ja ostaneensa Louis Mallen elokuvan Ilta Andrén kanssa ja leikanneensa dialogikohdat pois. Elokuvassahan ei tapahdu oikeastaan mitään, kaksi miestä syö ravintolassa ja keskustelee, joten materiaalia jäi vartin verran. Tämä on aiemmin esitetty videoteoksena jossain näyttelyssä. Joku yleisöstä kysyi, onko alkuperäisteoksen käsittelyyn pyydetty lupa. Ei kuulemma ole. 

Topic I ei II, part II (ohjaaja Pascal Baes). Kerrassaan kiehtova ja kaunis, jotenkin tanssillinen lyhäri, ei dialogia ollenkaan. Henkilöt liukuvat vaivatta vanhan kaupungin katuja pitkin.

Hi Stranger (ohjaaja Kirsten Lepore). Söpö alaston animaatiohahmo tuijottaa katsojan sieluun. 

Kännykkäkuva: Heidi Mäkinen 2024