maanantai 25. syyskuuta 2017

Taide-elämyksiä

Koska minulla on loma ja aikaa kirjoittaa, hukkaan mahdollisuuteni edetä käsikirjoituksessani. Haalin lomaviikolleni sosiaalisia kontakteja, ettei vain tulisi kirjoitettua. Vaikka olen halunnut nimenomaan kirjoittaa. Ihminen on otus, joka kasaa esteitä omalle tielleen.

Sara Hildenillä on esillä yhdysvaltalaisen Robert Longon valtavia, erinomaisen taitavasti tehtyjä hiilipiirroksia. Hiilipiirroksista tulevat mieleen harjoitukset, joita tehdään työväenopistoissa ympäri maan. Piirretään elävää mallia. Nämä ovat jotain aivan muuta, piirrokset ovat kuin valtavia mustavalkokuvia, jotka saavat aiheensa elokuvista, urheilusta ja kaikenlaisesta mitä ajassamme liikkuu. On näyttelyssä versioita vanhojen mestarien tauluistakin, osa niistä ikäänkuin rtg-kuvia, joissa näkyvät maalauksen tekemisen vaiheet.

Vaikka museo näyttää pimeältä, se ei ole kiinni (paitsi maanantaisin). Työt kestävät huonosti valoa. Muumimuseossa on vielä hämärämpää, mutta toistaiseksi olen vielä erottanut taulut hämärän keskeltä.

Kävin katsomassa Sofia Coppolan elokuvan Lumotut. Elokuva oli hienosti kuvattu ja tarina sinänsä kiinnostava. Jotenkin elokuvan naiset jäivät ihmetyttämään, tuollaisiako me olemme? En kyennyt samaistumaan yhteenkään elokuvan henkilöön ja koko filmi jäi yhdentekeväksi. Coppola on ohjannut vain yhden hyvän, anteeksi loistavan elokuvan "Lost in translation". Sekin on yhdelle ihmiselle paljon. Elokuvissa määrä ei korvaa laatua.

lauantai 23. syyskuuta 2017

Nauhoitus

Kävin podcastin nauhoituksessa Ylen Mediatalossa. Jäin junasta Pasilan asemalla ja taloa etsiessäni törmäsin korkeisiin aitoihin. Löysin lopulta oikean rakennuksen ja oven, jossa luki "vierailijat". Sain vahtimestarilta kaulaani vierailijakortin ja ystävällinen toimittaja haki minut eteisestä. Oli jännittävää istua oikeassa studiossa kuulokkeet korvilla. Join termospullosta kahvia, jota toimittaja oli meille keittänyt kun ei pitänyt automaattien sumpista.

Keskustelin transukupuolisen lapsen äitinä toisen äidin kanssa tunnin verran. Toimittajan ei tarvinnut oikeastaan sanoa juuri mitään. Lopussa hän totesi "Tää on tosi hyvä." Kokemuksemme olivat hyvin erilaisia, joka tekee podcastista mielenkiintoisen, ainakin toivon niin. Lopussa halasimme ja palasimme molemmat omaan elämäämme. En tiedä edes keskustelukumppanini sukunimeä, eikä sillä lopulta ole väliä.

Tajusin podcastin edun verrattuna radio-ohjelmaan: sitä ei rajoita ohjelma-aika, joten se voi olla minkä pituinen vain. On mahdollista, että nauhoitus kuullaan vielä radiossakin, mutta se on vielä hyvin epävarmaa. 

torstai 21. syyskuuta 2017

Ei mitään

Allekirjoitin sähköisesti viisikymmentä sairaskertomustekstiä. Ennen allekirjoitus sujui tuosta vaan, lääkefirman mainoskynällä vedettiin paperille kummallinen kiemura, jota kutsutaan lääkärin allekirjoitukseksi.

B-lausunnot allekirjoitetaan edelleen vanhanaikaisesti, mutta muiden tekstien sähköinen hyväksyminen vaatii lukemattomia näpäyksiä ja zeniläistä mieltä.

Huomasin tekstejä lukiessani, että minulla on ikävä tapa viljellä "mitään"-sanaa. Potilaalla ei ole mitään vatsavaivoja. Sydämen auskultaatiossa ei ole mitään poikkeavaa ja niin edelleen. Deletoin "mitään" sanat vaikka potilaalla on tuskin mitään niitä vastaan. Ne ovat kuitenkin turhia ja turhia sanoja pitää välttää.

Käväisin tänä aamuna kahvilassa (Kahvisalonki). Isäntä toi minulle pöytään vesilasin ja sanoi "Vettä, ole hyvä".  Näin pieni juttu tuntui kivalta, asiakkaan huomioimiselta.

keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Podcast

Näen usein kaupungilla arviolta kahdeksankymppiset siskokset (siskokset on tekemäni oletus), joiden hiukset näyttävät aina siltä kuin naiset tulisivat suoraan kampaajalta. Siskokset ovat pukeutuneet huolitellusti ja heidän askeleensa sopivat yhteen. He eivät koskaan raahaa ostoksia. Siskoksia on hauska katsella, sillä he näyttävät niin samanlaisilta, ovat juuri samanpituisia ja -painoisia. Mietin ketä he ovat ja millaisen elämän he ovat eläneet.

Olen vajonnut syvälle sohvaani ja katsonut kolme osaa "Ensitreffit alttarilla"- ohjelmaa. Kun ensimmäinen kausi esitettiin, ajattelin ettei kukaan voi olla niin hullu, että menee naimisiin toisen kanssa näkemättä tätä etukäteen. Nyt se tuntuu ihan järkeenkäyvältä. Helppoahan se on kun pehmoisia lätisevät asiantuntijat ovat tehneet valinnan puolestasi. Sen jälkeen laiska katsoja voi seurata jännitysnäytelmää, jossa ratkeaa miten lopulta käy. Varsinainen draama näytellään kun kamerat eivät ole paikalla. Siitä kaikesta näkee vain pieniä vinkkejä, joita yrittää tulkita. Suudelmat, kädestä pitämiset, kontrolloimattomat katseet ja lauseet, joissa vaivoin onnistutaan peittämään kiukku, jonka tuo vieras saa aikaan.

Lähden huomenna käväisemään Pasilassa, jossa äänitetään podcast, jossa juttelemme toisen äidin kanssa siitä miltä tuntuu kun oma lapsi on transsukupuolinen. Mitä vanhemmaksi ihminen tulee sitä suvaitsevaisemmaksi sitä muuttuu. Jostain syystä aina luullaan sen olevan toisin päin. Hiljalleen oppii hyväksymään melkein kaiken muun kuin väkivallan ja suvaitsemattomuuden.

maanantai 18. syyskuuta 2017

Kiitos

Yhden meidän sihteerimme piti jäädä vuoden vaihteessa eläkkeelle. Mies (ajattelitte tietysti, että nainen) hävisi muutama kuukausi sitten sairaslomalle. Tänään sain tietää, että hän oli kuollut.

Eihän sen näin kuulunut mennä. Olisi pitänyt keittää eläkekahvit, pitää puheet, kirjoittaa kortti, antaa lahjat ja laulaa joku laulu. Olisi ainakin kuulunut sanoa, että kiitos kun pidit huolta siitä, että potilaat täyttivät kyselyn ja autoit aina kun lähetteiden kanssa tuli ongelmia (ja niitähän tuli).

Nyt taas ikävällä tavalla ilmeni, miten hauras onkaan tasapaino, joka täällä näennäisesti  hallitsee. Välillä tuntuu siltä, että joku pelaa hahmoillamme jotain peliä.  Eikä siinä pelissä ole kunnon sääntöjä.


sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Voi ei, sieniä

Metsästä Kangasalta löytyi niin paljon suppilovahveroita, että huudahdin lopulta sieniryppään nähdessäni "Voi ei!" Isäntä teki kuitenkin sienirisottoa pakastetuista sienistä. Istuin kyläpaikan keittiössä seuraamassa pariskunnan ruoanlaittoa ja tunsin oloni ihmeen turvalliseksi. Vaikka ystäväpariskunta kinasteli, ei ollut mitään vaaraa, että tilanne kääntyisi jotenkin hankalaksi.

Illalla nautimme rapuja. Lautaseni viereen oli aseteltu pieni puusta leikattu ravun kuva. Se kuulemma merkitsi tehtävää. Jouduin lausumaan kaksirivisen runon rapujuhlista, loppusoinnuilla tietenkin.

Tille ja Talle juovat itsensä pöydän alle
minä tarvitsen apua kun syön rapua.

Tille ja Talle olivat emäntä ja isäntä, jotka eivät totisesti juoneet itseään pöydän alle, minä sen sijaan tarvitsin aoittain apua, että sain ravun sisälleen kätkemän lihan kaivetuksi kuorestaan.

Kuuntelen sunnuntailenkillä radio-ohjelmia. Pelkään Antti Nyleniä vaikka en ole koskaan häntä tavannut. Täytyy olla raskasta keksiä omintakeisia ajatuksia, toki tuo ajattelu on meidän tyhmempien kannalta virkistävää. Ohjelmassa "Rakas ääniraita" Antti Nylen totesi Nico -nimisen artistin pelastuneen heroiinin avulla. Vierottauduttuaan heroiinista ja aloitettuaan terveellisen elämän Nico kaatui pyörällä ja kuoli.