Kuuntelen kolmatta kertaa samaa joululevyä. Naapuri tunkee sanomalehden paloja korviinsa ja etsii riittävän kestävää narua.
Inhoan marttyyria, joka minusta on tullut. Lasken työtuntejani (9 tuntia ja 21 minuuttia). Neljän jälkeen huomasin, että 70 tekstiä on allekirjoittamatta.
Avataan muistutukset tai jotain sinne päin (ylhäällä oikealla kuitenkin), näpäytetään omia muistutuksia, näpsäytetään neliötä, jolloin avautuu allekirjoittamaton teksti (se vie aikansa). Luetaan oma sepustus, hävetään ja korjataan sitä, napautetaan "hyväksy ja talleta teksti" ja sitten seuraava. Sama 70 kertaa. Joka välissä hermostunutta odotusta.
Mietin (siinä on aikaa pohtia syvällisiä), että voisin tehdä tätä kotona televisiota katsoessani, niin kuin vatsaliikkeitä, joita en kuitenkaan tee.
Istuin hartiat lysyssä synkeänä tuijottamassa neljättäkymmenettä tekstiäni, kun S sanoi, että on menossa toisen työkaverin kanssa käväisemään Telakalla. Suljin koneen ja olin hetkessä pyörän selässä ja kohta siemailin jo kuivaa valkoviiniä.
Kotona odotti joulupaketti ja liesituuletin oli kiinnitetty paikoilleen.
Ihminen jaksaa elää, sillä juuri kun on vaipumassa toivottomuuden tilaan, joku pelastaa. Yleensä toinen ihminen.
4 kommenttia:
Pienen etäisyyden päästä on kristallinkirkasta että sinussa ei ole mitään vikaa, ei edes marttyyrin vikaa, vaan tuo lähestyy työsuojelullista ongelmaa. Ihan oikeasti sille asialle pitää tehdä jotakin.
Mieti: olisit voinut tehdä valmiiksi ne 70 ja valmistella huomista työpäivää ja varata puhtaat vaatteet huomiseksi ja pyyhkiä pölyt ja kirjoittaa joulukortit ja soittaa Väinö-sedälle ja tuntea olevasi parempi ihminen.
Ja ulkona melankolisten pessimistien ihannesää, joka resonoi mielialan kanssa. Voiko parempaa toivoa?
Ilmeisesti häpeän yhtä paljon kuin sinä, kun luen omia blogitekstejäni.
Kumma että toisen tekstit tuntuu nautittavilta lukea, niinkuin nyt sinun. Kadehdittavaa, miten hän osaa noin mainiosti kirjoittaa, ei onnistuisi minulta.
*Huokaus*
Lähetä kommentti