Loma lähenee loppuaan. Lähden viikonlopuksi mökille, jossa on tarkoitus poimia mustikoita, repiä hiuksiin takertuneita hirvikärpäsiä, saunoa, uida, jutella vanhojen ystävien kanssa ja syödä hyvin.
Sisko perheineen tulee syömään. Olen menettänyt kykyni laittaa ruokaa muille, itselleen voi valmistaa mitä vain kummallista, mutta vieraille on tehtävä yleisesti hyväksyttyjä aterioita.
Työn alkamiseen valmistaudun poistamalla kynsilakat, leikkaamalla kynsistä mustikoiden värjäämät kynnenaluset ja valvomalla vähintään yhden yön.
Luin aamun Hesarista Rosa Meriläisen ja Saara Särmän kirjasta "Anna mennä -opas hauskempaan elämään". Kirjassa on feministinen, humoristinen ja naisia kannustava ote: teet itse valinnan minkälaista elämää elät. Hyvänen aika, ei niin voi tehdä.
Edetään kirjoittajien elämän kautta, yksityisestä yleiseen.
Nuoruudessani feminismillä, ilolla ja huumorilla ei ollut mitään tekemistä toistensa kanssa. Tilasin Akkaväki -lehteä, josta luin miten meitä naisia sorretaan.
Lapsuudenperheeseessäni on kolme tyttöä. Olen aina ajatellut, että meitä ei olisi näin monta, jos olisi syntynyt poika tytön sijaan. En ole kylläkään koskaan kysynyt asiaa vanhemmiltani. Ehkä se on ollut heille yhdentekevää. Ainakin nykyään on.
Naiset, joilla on poikia sanovat "Haluaisin vielä prinsessan". Tytön, jolle voi pukea vaaleanpunaisia röyhelöitä ja jonka kanssa voi käydä myöhemmin shoppailemassa ja jutella meikeistä. Tyttäreni ei meikkaa, ei shoppaa, ajaa hiuksensa lyhyeksi pukeutuu mustaan lippalakkiin. Hänen kanssaan voin puhua samoista asioista kuin poikani kanssa. Hyvä niin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti