Eräs miespotilas kysyi, voiko hän tuoda minulle omenahilloa. Hän näytti kännykältään kuvia kauniista puutarhastaan ja painavaoksaisista omenapuista. Eräs kehitystyyppi kävi puhumassa jostain lean-jutusta. Lääkärien työhuoneiden kaapit on nyt järjestetty oppien mukaisesti: jos järjestys säilyy, ei tavaroita tarvitse enää etsiä. Tuntuu mitättömältä jutulta, mutta oikeanlaisen ruiskun tai neulan etsiminen kesken kaiken on rasittavaa ja vie vähäistä aikaa. Kaiken lisäksi tavarat ovat lopultakin jokaisessa huoneessa yhdenmukaisessa järjestyksessä.
Poljin töistä rautatieasemalle ja sieltä junalla Hämeenlinnaan kustantamon juhliin. Korjailin junassa häveliäästi meikkiäni, tunsin itseni nuhjuiseksi ja stressasin tilaisuutta. Toivoin olevani turvallisesti kotona. Bongasin junassa kirjailijan uniformuun (mustat farkut, pikkutakki ja olkalaukku) pukeutuneen tuntemattoman miehen ja seurasin tätä. Mies kulki määrätietoisesti johonkin ja huomasin taas kerran, että intuitioon kannattaa luottaa. Olkalaukkua seuraamalla löysin perille.
Juhlatilassa seisoi kaksi kirjoitusopettajaani, kustannustoimittajani ja yksi tuleva esikoiskirjailija, joten ei tuntunut kovinkaan uhkaavalta. Löysin mahdollisimman vähän potentiaalisia uhkia sisältävän tuolin ja pöydänkulman, söimme huonoa ruokaa ja kuuntelimme mainiota bändiä (basso, viulu ja haitari) ja näyttelijä Otto Kanerva lauloi. Ohjelmisto oli valittu kuulemma sanoitusten perusteella (sopii kirjailijoille). Välispiikit olivat kiinnostavia eivätkä ollenkaan noloja, kuten useimmiten.
Tilaisuudesta poistuessani pakkasin laukkuuni niin paljon kustantamon kirjoja kuin sinne mahtui (kolme romaania).
"Maailman pienimmillä kirjamessuilla" Hämeenlinnan verkatehtaalla kuuntelin hetken Tapani Baggen (en ole lukenut yhtään hänen kirjaansa), J-P Koskisen (on kuulemma ollut Finlandia-palkintoehdokkaana, komeat hiukset) ja Tuomas Kyrön humoristista jutustelua.
Matkustin 21.07 junalla Tampereelle kolmen kirjailijan ja yhden kääntäjän seurassa. Nukkumaan mennessäni muistin rautatieaseman läheiseen pyöräparkkiin lukitsemani rakkaan kulkuvälineen. Oli vaikea nukkua, sillä murehdin hylkäämääni polkupyörää ja päässäni pyörivät uudet ihmiskontaktit, joista kahden nimetkin jopa muistan. Esittelytilanteissa keskityn niin voimakkaasti siihen, että osaan sanoa nimeni, että muiden nimet menevät säännöllisesti ohitse.
Kivat juhlat, joihin ei kuulemma pääse jatkossa mitenkään automaattisesti. Kutsun saadakseen pitää kirjoittaa kirjoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti