keskiviikko 24. elokuuta 2016

Runotäti

Kirsi Kunnas luki Tulenkantajien kirjakaupan avajaisissa Tiitiäisen satupuuta. Teos osti ja remontoi myymälän, jonka omistivat aiemmin pienkustantamot Sanasato ja Savukeidas. Remontista voi olla montaa mieltä, mutta on hienoa, että kirjakauppa säilyi.

Tiitiäisen satupuu täyttää 60 vuotta. Runo "Jansmakko erikois" kertoo kuulemma Mussolinista ja Hitleristä ja savesta valetuista sammakoista, joita sodan jälkeen myytiin (Marjan pikku sammakko hiivapalan söi, paisui niinkuin taikina ja päänsä kattoon löi...). En pitänyt lapsena runosta, jolla oli mielestäni ärsyttävä nimi. Suosikkejani olivat "Tunteellinen siili", "Vanha vesirotta", "Kattila ja perunat", "Herra Pii Poo", "Yksinäinen kalossi" sekä "Ville ja Valle".  Isäni luki voimakkaasti eläytyen kahta runoa: "Kattila ja Perunat" ja "Herra Pii Poo". Kuulen vieläkin isän äänen papattamassa "Voi tätä hoppua hoppua hoppua/ ei tule loppua loppua loppua/ polkata täytyy polkkaa/ kiireistä aikaa, tulta on kengissä..."

Kirsi Kunnas herättää jonkinlaisen suojelunhalun. Kunhan ei vaan jäisi auton alle tai liukastuisi. Kun nainen elää riittävän vanhaksi, hänen mielipiteensä alkavat taas kiinnostaa ja hän muuttuu kolmenkymmenen näkymättömän vuoden jälkeen uudestaan näkyväksi. Kunnas oli pukeutunut turkoosiin mekkoon, lierihattuun ja puuhelmiin, jotka alkavat 91-vuotiaan naisen kaulassa roikkuessaan lopultakin näyttää nuorekkailta.

Kuuntelin radiosta Tommi Melenderiä, joka on kirjoittanut esseitä onnellisuudesta. Melender ei ole mikään positiivisen ajattelun apostoli. Positiivisessa ajattelussa opetellaan mukautumaan asioihin ja teeskentelemään että joku paskajuttu on lopulta jollain kierolla tavalla hyvä asia. Se ei siis rohkaise muuttamaan mitään vaan enemmänkin sopeutumaan vallitseviin olosuhteisiin.

Joku piintyneen positiivinen henkilö saattaa protestoida tätä tulkintaa vastaan.

Ei kommentteja: