perjantai 12. elokuuta 2016

Vapaus lempeys ja tasa-arvo

Olen aina halveksunut niitä, jotka eivät osaa lajitella roskia oikeisiin kohteisiin. Heitin eilen ajatuksissani kissanhiekkaa sisältävän muovipussin lehtiroskikseen. Huomasin virheeni vasta kun jäte killui syvän tyhjän roskiksen pohjalla. Tunnollisena kierrättäjänä yritin poistaa jätteen väärästä paikasta, mutta en ylettynyt siihen. Oli pakko roikkua vyötäröstä roskiksen reunalla, jolloin jalat irtosivat maasta. Minulla oli tietysti lyhyt mekko päällä ja näytin typerältä heilutellessani koipiani ilmassa.

Omatuntoni on puhdas, sillä sain siirrettyä roskapussin sinne mihin se kuului.

Facebookissa kiertää haaste, jossa ihmiset kertovat seitsemästä ensimmäisestä työpaikastaan. Asianomaisille muistelu on varmasti antoisaa, mutta jutut ovat kyllästyttäviä ja muistuttavat toisiaan. Odottelen aikaa, jolloin facebookissa ryhdytään muistelemaan seitsemää ensimmäistä seksikokemusta.

Kipaisin eilen kirjakauppaan ja ostin Rosa Meriläisen ja Saara Särmän kirjan "Anna mennä- opas hauskempaan elämään". Teos on jonkinlainen naisen self help - ja kansantajuisen feminismioppaan risteytys. Opas on hauska ja siitä tulee voimaantunut olo. Kirjassa muistutetaan, että miehiäkin sorretaan (mm. pakollinen armeija).

Meriläinen ja Särmä puhuvat paljon häpeästä ja mainitsevat ryhmän naisia, joita kirjoittajat kutsuvat nimellä käteenkakkaajat. Nämä naisparat ottavat yleisissä vessoissa käteensä vessapaperia, jonka päälle ulostavat ja laskevat tuotoksen varovasti vessanpönttöön, ettei kuuluisi minkäänlaista lumpsahdusta. 

Erästä lapsuuden häpeän aihetta en ole kertonut oikeastaan kenellekään, joten voin kertoa sen täällä julkisesti. Pienenä koululaisena minua alkoi pissattaa tunnilla, enkä uskaltanut pyytää opettajalta lupaa päästä vessaan. Olin suunnattoman ujo. Koulutunti loppuisi ihan pian ja arvelin selviytyväni. Tunsin kauhukseni, kun pissa valui jalkojani pitkin, imeytyi villasukkahousuihin ja lopulta muodosti lammikon pienten jalkojeni ympärille. Istuin jumppatunnin penkillä märissä housuissani. Mikä häpeä!

En kertonut asiasta äidille enkä kenellekään muullekaan. Sen jälkeen olen aina käynyt varmuuden vuoksi vessassa. Taija Tuominen jakaa samanlaisen lapsuudenkokemuksen kirjassaaan "Minusta tulee kirjailija".

Kaikki ihmisen erittämä on häpeällistä.

Teen lähtöä mökille naisporukassa. Pitää kehua noita naisia, kun kirjassakin sitä suositellaan. Kai miehiäkin saa kehua. Sekään ei ole kiellettyä.

Ei kommentteja: