Olen viime päivinä julkisesti iloinnut romaanini julkaisemisesta ja siitä saamastani yksityisestä positiivisesta palautteesta. Kun olen riemuinnut (ehkä riemu on liian voimakas sana, ollut hillitysti tyytyväinen) facebookissa niin olen samalla ollut huolestunut. Kaverit saattavat ärsyyntyä moisesta leuhkimisesta vaikkakin se on ollut vähän anteeksipyytelevää. Samalla olen muistanut koti- ja koulukasvatuksessani oppimani sananlaskut kuten "Itku pitkästä ilosta".
Tajusin eilen, ettei itku ilon jälkeen johdu iloitsemisesta vaan elämässä on hyviä ja huonoja asioita hypit sitten ilosta kattoon tai hymyilet hiljaa niin ettei kukaan kuule. Onni ei automaattisesti vedä perässään huonoa tuuria. Moni asia on sattumaa (ja vielä useampaan voit itse vaikuttaa) tai sitten jonkun ylemmän voiman arpomaa (jos haluat uskoa niin). Jos olisi joku ylempi voima niin tuskin sekään positiivisesta facebook-päivityksestä piittaisi. Ylemmän voimankin on suoritettava arvontoja, sillä ratkaisut ovat välillä täysin käsittämättömiä. Tuolle annetaan munuaissyöpä ja meneehän siinä samalla psoriasis, tuo saa kolmoset, tuolle ei lasta ollenkaan, tuo saa suuren rakkauden, tuon päälle ajaisi rattijuoppo, tuo voittaa 20 euroa lotossa ja tuon talosta löytyy vesivahinko.
Voin ihan rauhassa poksautella kuohuviinipulloja auki, pomppia tasajalkaa ja huutaa Keskustorilla "Olen kirjoittanut romaanin ja se on julkaistu!" Se ei tuota huonoa onnea.
Taikauskoinen ajatus riemukkuuden ja rehvakkuuden sivuvaikutuksista on tarttunut minuun kuin jalkasieni (minulla ei ole jalkasientä, mutta saatan saada sen koska kehun varpaillani). Siitä on vaikea päästä irti.
Joskus tapahtuu hyviä asioita ja joskus päätyy katuojaan. Lopussa kuitenkin kaikki kuolee paitsi rikkaruohot. Siksikin kannattaa vähän kehua itseään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti