sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Katoava maa

Oikea aviopari, Esko Roine ja Riitta Jalonen esittävät avioparia Tampereen teatterin Frenckell-näyttämöllä näytelmässä Katoava maa ja hyvin esittävätkin. Nuorta paria takaumissa näyttelevät Ella Mettänen ja Antti Tiensuu. Naiset ovat tämän esityksen vahvuus.

Katoava maa sijoittuu pariskunnan makuuhuoneeseen, johon aukeaa kaksi ovea, josta muistot astelevat sisään. Helena on juuri saanut Alzheimerin taudin diagnoosin, joten on tärkeä muistella mennyttä. Kaikki se kaivelu yllättäen ahdisti enemmän kuin olisin odottanut.

En etukäteen tiennyt näytelmästä juuri mitään, luulin jopa näytelmän olevan nimeltään Kaukainen maa. Yllätyin, kun luin näytelmän kirjoittajan nimen (Satu Rasila), sillä katsomisen perusteella oletin sen olevan brittinäytelmä, en tiedä mistä oletus tuli, ehkä merestä, tuulesta, näytelmän nimestä, nuoren parin vaatteista, musiikista ja suurista tunteista, joita näytelmässä oli. Ehkä näytelmä olisi voinut olla myös Yhdysvalloista.

Olen aina pelännyt dementoitumista (no en nuorena, jolloin vanhenemisen ei edes ajattele koskevan itseään). Unohdin kukkaron kotiin(dementia!), joten en voinut ostaa väliaikaviiniä.

Kuka minua sitten hoitaa?

En oleta, että lapset huolehtisivat minusta. Joudun vanhainkotiin virsiä veisaamaan ja soseita syömään. Tai ei kai enää voi puhua joutumisesta vaan pääsemisestä. Sitten kun unohdan toistuvasti keittolevyt päälle ja harhailen yöpaidassa kaupungilla. Toivottavasti minusta tulee onnellinen dementikko ja kadotan ikävät asiat.

lauantai 21. lokakuuta 2017

63 liuskaa


Kirjoitin kirjastolla kässäriäni. On vaikea käyttää rentoa nimitystä kässäri, mutta käsikirjoitus on liian pitkä ja virallinen sana. Käsikirjoitus tarkoittaa jotain, joka on jo valmis julkaistavaksi tai jonka julkaisusta kirjoittaja on varma vaikka ei olisikaan.

Tekstini oli tänään suorastaan nerokasta. Huomenna se on vihoviimeistä paskaa. Minulla on pieni ongelma, sillä en muista tarkkaan mitä olen ensimmäiseen ja ainoaan romaaniini kirjoittanut, joten saatan toistaa itseäni.  Miten kaukaiselta tuo kirja tuntuukaan. Tästä tulee synkempi, joten se vastaa paremmin mustaa sielunmaisemaani. Voi olla, että loppu on kuitenkin onnellinen.

Minusta on kaikkein helpointa ja turvallisinta kirjoittaa julkisessa tilassa kuten kirjastossa tai kahvilassa. En siis istu läppärini ääressä omassa kodissani verkkareissa, kuulosuojaimet korvillani ja verhot kiinni vedettynä. Haluan ihmisiä ympärilleni, ihmisiä, joista ei tarvitse välittää.

Aloitin eilen tekstini alusta ja lisäilin sinne tänne kaikenlaista mitä sattui mieleeni juolahtamaan. Ihmettelin samalla, että olenko tosiaan kirjoittanut kaiken tuon. Kun pääsen tähänastisen tuherrukseni loppuun, jatkan sitä hieman, juutun paikalleni ja palaan taas alkuun. Alun lisäksi valmiina on "romaanin" viimeinen sivu. Romaani on pakko laittaa lainausmerkkeihin, sillä en tiedä saanko kässäriä koskaan valmiiksi ja vielä vähemmän tiedän julkaiseeko tarinaani kukaan.

Olen kirjoittanut 63 liuskan verran. Olen varastanut itseltäni, työkavereiltani, ystäviltäni ja sukulaisiltani. Aion ehkä kähveltää tv-sarjastakin, en kerro mistä ettei sarjan amerikkalaienn tuotantoyhtiö haasta minua oikeuteen. Varastan kaiken minkä irti saan.

Kolmen tunnin raatamisen jälkeen söin kauppahallin lihapullabaarissa lounasta. Vanhempi mies kysyi saako hän tulla samaan pöytään istumaan vaikka ainakin kaksi pöytää siinä ihan lähellä olivat tyhjiä. "Et saa", ajattelin. "Joo sopii", sanoin. Siinä se toljotti minua vastapäätä vain pieni pöytä välissä ja pilasi ruokarauhani, eikä edes sanonut mitään. Söi lohipalan ilman lisukkeita. Ihminen, joka syö pelkkää lohta on joku ruokarajoitteinen fanaatikko.

torstai 19. lokakuuta 2017

Lomamatkalla Helsingissä

Teimme R:n kanssa perinteisen Helsingin reissun. Matkustimme Onnibussilla, josta on tulossa keskiluokkainen juttu ihan kuin ostosreissusta Lidliin. Miksi edes omistaa autoa kun bussilla ja junalla pääsee niin halvalla ja kätevästi ellei satu asumaan jossain korven keskellä niinkuin monet asuvat ja se heille suotakoon. Onnibussin ikkunastakin on kivempi katsella peltoja ja taloja kuin pelkkää asumatonta pusikkoa.

Kävimme kahvilla ja näimme Esa Saarisen ja hänen vaimonsa, mutta emme tuijottaneet vaan hörpimme kahvejamme ikäänkuin törmäisimme Esa Saariseen joka päivä.

Design museon kellariin oli koottu hauska näyttely "Meidän sakset", johon Fiskars oli kutsunut erityyppisiä taitelijoita eri puolilta maailmaa juhlistamaan oranssikahvaisia saksia. Mieleen jäi Karen Bit Vejle, joka leikkaa paperista pienillä saksilla uskomattoman pikkutarkkoja pitsimäisiä töitä. Ykköskerroksessa ihmettelimme suomalaista muotoilua ja hihkuimme "Tuollainen kahvipannu meillä oli kotona!" Ylimmässä kerroksessa oli esillä nykymuotoilua ja kaikkea kummallista.

Oli tarkoitus käydä jossain muussakin museossa, mutta emme ehtineet, sillä syödäkin piti. Teimme hieman ostoksiakin, mutta siitä ei enempää. Helsinki on loistava lomakohde.




tiistai 17. lokakuuta 2017

Ensin pitää saada ihmiset viihtymään

Teoksen kirjakaupassa Tampereella järjestetään kirjanjulkkareita ja erilaisia kirjallisia tapahtumia.  Kun Teos osti Tulenkantajien kirjakaupan sen ilme modernisoitui, mutta jotain vanhaa kirjakauppaan jäi. Siellä myydään kirjoja! Kirjat keimailevat näyteikkunoissa, seisovat tiukasti hyllyissä ja  lojuvat houkuttelevasti pöydillä.

Tänään juhlistettiin Amanda Vaaran esikoisteoksen "Pientä fiksausta vailla" julkaisua. Haastattelussa menivät Amanda Vaara, Niina Hakalahti ja kirjan sankaritar Venla sekaisin. Opin muuten äsken hienon sanan pseudonyymi.

Esikoisromaani on viihteellisen romaanisarjan ensimmäinen osa. Menin tilaisuuteen, sillä tunnen Niina Hakalahden (Amanda Vaaran tapasin ensimmäistä kertaa), joka oli kirjoituskouluni erinomainen opettaja ja on nykyään ylpeä neljän kanan hoitaja (olen nähnyt niistä monta kännykkäkuvaa). Niinan silmät säihkyvät kun kanat mainitaan. Kanojen nimet ovat Kyllikki, Marja-Leena, Peik, yhden kanasen nimen olen ikävä kyllä unohtanut.

Tilaisuudessa puhuttiin taas kerran siitä mikä on viihdettä ja mikä taidetta. Aiheesta puhutaan aina kun epäillään jonkun tekevän viihdettä. Viihde on syntiä! Haastattelija Päivi Haanpää siteerasi Kari Väänästä "Ensin pitää saada ihmiset viihtymään, että voi sanoa heille jotakin".

Teidänpä vaan, että vetävän ja viihdyttävän kirjan kirjoittaminen ei ole helppoa. Kynnet verillä joutuu olemaan viihdyttävä.

Tapasin Kariston porukkaa ja kerroin kirjoittaneeni 60 liuskaa romaania. Heti iski katumus. Mikä romaani se on? Tällä viikolla olisi kaksi kirjoituspäivää, joista toisen vietän Helsingissä ja toisena käyn elokuvissa. Joku saattaisi sanoa, että elokuvan katsominen ei vie kokonaista päivää, mutta kun elokuva on päivällä ja olen juuri sillä nimenomaisella kellonlyömällä tottunut kirjoittamaan.

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Lento

Youtube tarjoaa minulle aktiivisesti videoita kuten "Airplane crashes, takeoff aircraft and crosswind landings", "Top 20 most dangerous airports of the world" tai "Top 10 most dangerous emergency airplane landings".  Muutaman videon alussa näytetään Finnairin mainos.

Pikkuhiljaa mieleen hiipii marraskuinen lento Edinburghiin. Turvatarkastukset, koneen nousu, pienet muutokset koneen äänissä, jotka saavat epäilemään, että nyt yksi moottoreista on tiltannut. Iltalehtien myynti ja kahvin kaataminen. "Coffee or Tea?" Joku ottaa hermostuksissaan tai lomaa juhliakseen pikkupullon kuoharia, valkoviiniä tai oluttölkin vaikka periaatteessa on vähän liian aikaista nauttia alkoholia. Mitä siitä, kuollaan kuitenkin.

Hetken helpotus,  kone liukuu ilmaa pitkin tasaisesti, mutta luonnottomasti, sillä eihän sen pitäisi pysyä taivaalla kun se on niin painava. No kyllä tästä taidetaan hengissä selvitä. "Palatkaa paikoillenne ja kiinnittäkää turvavyönne". Pientä turbulenssia vai pientä tämähän putoaa.

Turvavyövalon sammuminen. Ehtii vielä käydä vessassa. Nopeasti takaisin omalle paikalle. "Aloitetaan laskeutuminen". Matkustajat nousevat pystyyn ja laittavat jotain laukkuun. Menevät vielä vessaan vaikka turvavyövalo jo palaa. Lentoemännät kulkevat kyttäämässä liian takakenoon jätettyjä istuinten selkänojia.

Lentoemännät siirtyvät omille penkeilleen ja ottavat naamalleen tyynen ilmeen vaikka lattia kuinka kuinka kallistelisi ja pomppisi. Näyttävät, että kaikki on kunnossa vaikka ei olekaan. Pyörät koskettavat maata ja lentoperämies iskee jarrut pohjaan. Pysähtyykö vai ei.  Lopulta kaikki nousevat käytävälle seisoskelemaan ja tönimään toisiaan.

Sitten se lentomatka on taas ohitse. Voi rauhassa stressata paluuta ja sitä että onhan se hotellihuone varattu ja mistä bussi kaupungin keskustaan lähtee.

lauantai 14. lokakuuta 2017

Happy End

Olen ryhtynyt paistattelemaan aamuisin keinovalossa. Kirkasvalolamppuni on pyöreä kuin aurinko, mutta pienempi eikä se lämmitä.

Yritän vähentää ruokahävikkiäni, joten paistoin tänä aamuna jääkaappiini unohtuneen kananmunan. Harmaassa pahvikotelossa luki parasta ennen 8.9. 2017, mutta silti elintarvike oli käyttökelpoinen.

Kävimme M:n kanssa Ilkka Remeksen kirjoittaman näytelmän "Musta sydän" ensi-illassa. Näytelmän ensiesitys jätti kovin vaisun olon ja sai laiskat loppuaplodit.  Näyttelijöiden kukkapuskat tuotiin näyttämön eteen yhteisessä korissa.

Jännitysnäytelmän pitäisi kai olla jännittävä ja yllättää, tämä ei sitä tehnyt. Esitys ei myöskään liikuttanut eikä se huvittanut kuin tahattomasti. Näyttelijäraukat pärjäsivät hyvin.

Onko niin, että jännitys sopii vain elokuviin tai televisiosarjoihin, mutta ei teatterin lavalle.  Ongelmaa oli yritetty paikata näyttämällä mustavalkoista videota näyttämön taustalla ja katsomoon asetetuista monitoreista.

Jäi epäselväksi mitä kirjailija halusi näytelmällä sanoa.

Luin Jonathan Hillin esikoisromaanin Nix. Kirja kertoo äidin ja pojan tarinan, mutta niin laveasti, että ranteeni ovat vieläkin kipeät. Kirjan kansi hehkuttaa romaanin erinomaisuutta ja sen liepeessä John Irving kehuu Hilliä parhaaksi uudeksi yhdysvaltalaiseksi kirjailijaksi.

Karsiminen olisi tehnyt kirjalle hyvää. Joku arveli, että USA:ssa maksetaan kirjailijalle sivumäärän mukaan. Kirjan loppu on sovinnollinen ja optimistinen, voisiko sanoa "Happy End".  Onhan se mukavaa, jäi hyvä mieli kun tietää kaikkien selviävän.

Elokuvissa ja kirjoissa saa mielestäni olla onnellinen loppu vaikka se saattaakin syödä taiteellista vaikutelmaa. Happy End on taiteilijan lahja meille.

torstai 12. lokakuuta 2017

Kirjoituspäivä

Olen asettanut itselleni tavoitteen päivittää blogiani säännöllisesti vaikka ei olisi mitään asiaa. Tänään on taas "ei mitään kirjoitettavaa" - päivä.

Kolme hektistä työpäivää on takana, enkä ole yhdestäkään päivästä selvinnyt työajan puitteissa vaan lähtenyt viimeisenä ja sammutellut valot, jotka työkaverit jättävät kevytmielisesti palamaan. Lyhyessä työviikossa on pienentyneen palkan lisäksi muitakin huonoja puolia. Harvoista työpäivistä tulee raskaita, sillä onhan kolme päivää eri asia kuin viisi. Lyhyen työviikon vuoksi joutuu luopumaan asioista, jotka lisäisivät työmotivaatiota kuten erilainen kehittämistyö.

Olen ottanut käyttöön uuden strategian: Kysyn kaikilta vanhemmilta potilailta "Voimmeko sinutella?" Yhtä lukuunottamatta kaikki ovat sanoneet "Ilman muuta!", jonka jälkeen minä sinuttelen heitä ja he teitittelevät minua. Kun potilaille lähetettävät kirjeet sinuttelevat heitä niin voin minäkin kai tehdä saman.

Kävimme R:n ja S:n kanssa vanhassa kirjoittamiskoulussamme puhumassa kirjoistamme, kirjoittamisprosessista, kirjan kustantamisesta ja muusta kirjoittamiseen liittyvästä. Oikeastaan tuppauduimme sinne ihan itse. Saimme palkkioksi lottokupongit. Olen osallistunut joskus työpaikan toiveikkaaseen yhteislottoon, muuten en ole lotonnut. En usko lottoamiseen.  Pitää selvittää milloin arvonta tapahtuu. Saatan olla lottomiljonääri. 

Tänään on kirjoituspäivä. Olen kadottanut vajaassa viikossa kirjoittamistunnelman. Olen etääntynyt käsikirjoituksen henkilöistä. Pitäisi yrittää tutustua heihin uudestaan.

tiistai 10. lokakuuta 2017

Eniten minua ärsyttää

Minua ärsyttää polkupyörän koliseva etulokasuoja ja lamppu, joka kääntyy tärähdyksestä niin, että valo osoittaa märkään asfalttiin. Minua ärsyttävät pyöräilijät, jotka työntävät polkupyörän eturenkaan pyörätelineen kahden pyöräpaikan väliin. Entäs ne tyypit jotka suunnittelevat pyörätelineet niin, että pyörät tarttuvat toisiinsa kuin rakastuneet parit.

Sukkahousupaketteihin pitäisi liimata tarrat, jossa lukisi "Nämä sukkahousut valuvat", ettei tule yllätyksenä, että K-marketin käytävää kävellessä haarakiila valuu jonnekin reisien puoliväliin. Haarakiila on niin ruma sana, ettei sitä saisi käyttää Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivänä.

Eniten minua ärsyttävät ihmiset, kadut, talot, harakat, R-kioskit, alikulkukäytävät, rullaportaat, kiinankaalisalaatti, rintasyöpäsydämet facebookissa, pimeys, aamuheräämiset, juomatta jääneet aamukahvit, sähköpostit, mainokset, tietokoneohjelmat, minä itse, unet joita en aamulla enää muista, rasvaton raejuusto ja asioista päättäminen

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Kirjoittajan oksennus

Ostin valmista jauhesekoitusta, josta voi leipoa näkkileipää. Jauhopussia ostaessani visioin rapean näkkileipäpalan, jolle levittäisin voita tai oikeammin margariinia. Jauhoon piti vain lisätä vettä ja öljyä, levittää taikina uunipellille ja paistaa. Päätin olla luova ja korvasin osan nesteestä puolukkasurvoksella. Levitin sotkun leivinpaperin päälle. Se näytti harmahtavalta oksennukselta, jossa killui puoliksi sulaneita puolukoita.

Näkkileipä paloi laidoitaan mustaksi ja karstaiseksi.

Kuuntelin radiosta Anna-Leena Härkösen haastattelun. Härkösen mielestä kirjailijaksi synnytään. En siis ole oikea kirjailija (en ole sitä muutenkaan). Kirjoitan kuitenkin vaikka mietin mitä kaikkea muuta voisin kirjoittamiseen hukattuna aikana tehdä: käydä kuntosalilla, neuloa villapaitoja, siivota, hoitaa kynsiäni, leipoa näkkileipää tai tavata ihmisiä. Mainitsin tuossa vain muutamia vaihtoehtoja.

Kirjoittaja ei saa verrata itseään toisiin vaan pakertaa omaa juttuaan niin hyvin kuin pystyy. Ei kannata yrittää olla parempi kuin on. Se tekee tekstistä teennäistä.

Nukkumaan mennessäni kadehdin toista kirjoittajaa. Tänään se on jo ohi. Nyt ihmettelen tunnetta, joka välillä karkaa jostain suolistossa sijaitsevasta likakaivosta, jonne se palaa kunnes taas joskus oksennan sen ulos. Eihän kukaan myönnä olevansa kateellinen. 

Sataa vettä, mutta se ei minua estä, sillä olen päättänyt lähteä tuulettamaan ummehtunutta itseäni Hatanpään arboretumiin tai Pyynikille.

perjantai 6. lokakuuta 2017

Kenen joukossa seisot?

Katsoin eilen Peter von Baghin dokumentin Agit prop- yhtyeestä  "Lauluja utopiasta". Jouko Aaltonen teki elokuvan loppuun, kun maestro Bagh kuoli. Elokuva näytettiin puolilta päivin Niagarassa eikä katsojia ollut kuin muutama.

Elokuva kävi yhtyeen vaiheita läpi kronologisessa järjestyksessä, haastateltavina olivat laulajat ja yhtyeen "viides jäsen" laulut sovittanut Eero Ojanen. Laulut olivat elokuvan hienointa antia. Agit Prop -yhtyettä luonnehdittiin joskus 70-luvulla länsi-saksalaisessa sanomalehdessä kommunistiseksi Abbaksi. Ultra Bra on saanut yhtyeeltä paljon, vaikka ei mitään aatetta julistakaan.

Itkin elokuvaa katsellessani, en tiedä kylläkään mitä. En kyynelehtinyt Neuvostoliiton romahtamista enkä Chilen sotilasvallankaappausta. Taisin valuttaa kyyneleitä menetetylle nuoruudelleni. Elokuvateatterissa joutuu itkemään hillitysti sisäänpäin.

Elokuvan jälkeen kävin Niagaran vessassa, jonka kaakeleihin oli liimattu eläinten oikeuksia puolustavia tarroja. Jos nyt perustettaisiin Agit Prop niin laulaisiko se sikaloista ja vegaaniaatteesta?

keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Työ

Minua hävettää.

Käyn maanantaisin jumpassa, jonne ehtiäkseen on noustava työpöydän äärestä jo melko pian neljän jälkeen. Aika kiivaasti saa aina polkea työväenopiston jumppasalille. Maanantaihin ängetään jatkuvasti niin paljon hommia, että on kaksi vaihtoehtoa: siirtää ne seuraavalle päivälle ja olla marttyyri tai jättää jumppa väliin ja olla marttyyri (huonokuntoisempi marttyyri).

Ensi viikon maanantain työlistaan on taas kerran mahdutettu niin paljon kirjeitä ja soittoja, että pahoitin mieleni. Minulle vakuutettiin, että olen ihan itse niitä tutkimuksia potilaille määrännyt, eikä kukaan muu, joten se työmäärä on oma vikani.  Tavallaanhan se on totta. Sanoin teatraalisesti "Olen siis vaan niin laiska, hidas ja huono, etten ehdi tehdä töitäni!". Tirautin pari kyyneltäkin. Suunnittelin poistuvani ovet paukkuen vapauteen, kunnes muistin olevani aikuinen ja ettei olla elokuvassa vaan realimaailmassa, jossa asuntolainakin on maksettava.

Kotiin tultuani soitin vielä työttömänä olevalle siskolleni ja valitin työmäärääni.

Melkein unohdin, että teen nyt kolmipäiväistä viikkoa.



tiistai 3. lokakuuta 2017

Miksi minä?

Ajoin aamulla pyörällä vinosti kohti rotvallia ja kaaduin. Vasemmassa kyynärpäässäni on kirvelevää asfaltti-ihottumaa. Onneksi kyynärpään ja asfaltin välissä oli sadetakki ja villatakki. Lätkäisin iholle jonkinlaiset isot laastarit. Hoitotyöhenkilö kysyi, Puhdistitko ihon? Laitoitko rasvalapun? En tietenkään.

Olin jossain mielenhäiriössä ja tarmonpuuskassa ostanut lipun Procol Harumin konserttiin Tampere talolle. En olisi jaksanut lähteä, mutta pakkohan se oli. Kyllä oli vanhan näköistä porukkaa. Miehet olivat kasvattaneet poninhäntänsä joskus 60- tai 70- luvulla. Nyt Procol Harum -fanien hiukset olivat väriltään harmaat. Minähän en ole ollenkaan niin vanha! En ainakaan omasta mielestäni.

Joku oli linkittänyt Lääkärilehden entisen päätoimittajan Päivi Hietasen ET-lehdessä julkaistun haastattelun facebookiin. Päivi Hietanen on onkologi ja kouluttautunut myös psykoterapeutiksi. Olen ollut hyvin terve kuten Hietanenkin. Arvelen kuten haastateltava, että jos tai oikeammin kun sairastun, en tule kysymään "Miksi minä?"

sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Onnea vaan Tampere

Palaan huomenna töihin lomailtuani viikon verran. Juuri kun käsikirjoitukseni henkilöt ryhtyivät käyttäytymään kummallisesti. Olisi ollut kiva tietää mihin tämä johtaa. Voi olla, että seuraavan kolmen työpäivän aikana heistä tulee taas ihan normaaleja. Tylsiä.

Tampere täyttää tänään 238 vuotta. Onnea vaan Tampere. Perjantaina Keskustorilla soi surumusiikki ja tamperelaiset jonottivat kahvia ja kakkua. Tänään pääsi ilmaiseksi Pyynikin näkötorniin. Nousin portaat ylös, sillä hissiin oli jonoa. Ylhäällä seisoin mahdollisimman kaukana kaiteesta ja otin pari kännykkäkuvaa. Näin minä juhlin vanhenevaa Tamperetta, muitakin mahdollisuuksia olisi löytynyt.

Pidän romanttisista komedioista ja amerikkalaiset ovat niissä taitavia. Minusta keskeisintä on letkeä, humoristinen dialogi, jonka he osaavat. Oikeassa elämässä ihastuksen tapaaminen saa ihmisen puheen kuulostamaan hieman yksinkertaiselta jos edes saa jotain suustaan ulos.

The Big Sick on lajityypissään varsin hyvä. Päähenkilöt ovat söpöjä ja dialogi nokkelaa ja parin huumoristinen heittely on jotenkin aistillista. Persoonallisen elokuvasta tekee se, että pariskunnan miesoletettu on pakistanilaista alkuperää ja tapamuslimi, jolle äiti esittelee pakistanilaisia vaimoehdokkaita. Naisoletettu sairastuu elokuvassa sairauteen (ihan tarpeetonta), jonka myötä minun tekee mieli huutaa "Antakaa sille kortisonia". Kiva elokuva kumminkin. (Huomaatte varmaan, että olen oppinut sanat mies- ja naisoletettu)

perjantai 29. syyskuuta 2017

Turvallisesti perillä

Isä soitti, hän soittaa harvoin, sillä äiti hoitaa tällaiset asiat. "Ilimotan vaan, että ollaan piästy turvallisesti perille" Minne? Minne? "Missä te olette?"kysyin. "Kyproksella" Hyvä juttu. Ok.

On hienoa, että ihmisen elämässä on aina silloin tällöin lyhyitä oivalluksen hetkiä, jolloin kaikki tuntuu niin selvältä ja oikealta. Tänä aamuna ajattelin, että elän hyvää elämää. En tiedä mistä se ajatus tuli. Aamulla niskani oli kipeä, aamupuurohiutaleet loppu ja heräsin aamuyöstä kun Kerttu  raapi huonekaluja.

Olen ollut tämän viikon lomalla ja järjestänyt itselleni jokaiselle päivälle jonkun sosiaalisen kontaktin. Olen ihan järjestelmällisesti täyttänyt kalenteriin tämän tapaamiskiintiön. Eilen kirjoitimme M:n ja R:n kanssa kahvilassa ja huomasin, miten laiskasti tätä kirjoitustyötäni teen. Toisaalta sain yhden vähän vastenmielisen luvun kirjoitettua loppuun. Pääperiaate tässä(kin) käsikirjoituksessa on liioittelu, josta toivon syntyvän jotain koomista ja ehkä traagistakin.

keskiviikko 27. syyskuuta 2017

Maiharit

Joitakin asioita hankkii tuosta vaan, mutta jotkut ostokset vaativat pitkää kypsyttelyä. Kyse ei ole yksinomaan rahasta.  Olen pari vuotta pohtinut maihareiden ostamista. Sovitellut kenkiä kaupassa ja surffaillut netissä niitä ihmettelemässä. Keskustellut kengistä ystävien kanssa, ihaillut niitä muiden jaloissa. En miettinyt avioitumista tai eroakaan näin pitkään.

Nyt maihareita tyrkytetään minulle jokaisella nettisivulla. Ilman yli-innokasta myyntiä olisin saattanut ostaakin kyseiset jalkineet.  Välillä tuntuu, että ajatuksiani luetaan vaikka maihareiden ilmaantuminen näytön  oikeaan laitaan on omien tekojeni seurausta, eikä pääni sisälle pääse toistaiseksi kukaan.

Kirjoittaminen sujuu kehnosti. Maanantaina tekstini oli oivallista, jostain syystä se oli kuitenkin muuttunut yön aikana paskaksi. Katsotaan onko Helinä-keiju taikonut sen taas tänään hyväksi. Saan näin lomalla kirjoitettua liuskan päivässä (jos kaikki olosuhteet ovat ideaaliset). Olen siis toivottoman hidas varsinkin kun ottaa huomioon tekstini kevyen humoristisen laadun. Onhan sitä mainittu naistenviihteeksikin. Siitä olen tietysti loukkaantunut. Tällainen kritiikki tuntuu siltä kuin minua itseäni sanottaisiin kepeäksi ja iloiseksi ihmiseksi. Minähän olen melankolinen tyyppi!

maanantai 25. syyskuuta 2017

Taide-elämyksiä

Koska minulla on loma ja aikaa kirjoittaa, hukkaan mahdollisuuteni edetä käsikirjoituksessani. Haalin lomaviikolleni sosiaalisia kontakteja, ettei vain tulisi kirjoitettua. Vaikka olen halunnut nimenomaan kirjoittaa. Ihminen on otus, joka kasaa esteitä omalle tielleen.

Sara Hildenillä on esillä yhdysvaltalaisen Robert Longon valtavia, erinomaisen taitavasti tehtyjä hiilipiirroksia. Hiilipiirroksista tulevat mieleen harjoitukset, joita tehdään työväenopistoissa ympäri maan. Piirretään elävää mallia. Nämä ovat jotain aivan muuta, piirrokset ovat kuin valtavia mustavalkokuvia, jotka saavat aiheensa elokuvista, urheilusta ja kaikenlaisesta mitä ajassamme liikkuu. On näyttelyssä versioita vanhojen mestarien tauluistakin, osa niistä ikäänkuin rtg-kuvia, joissa näkyvät maalauksen tekemisen vaiheet.

Vaikka museo näyttää pimeältä, se ei ole kiinni (paitsi maanantaisin). Työt kestävät huonosti valoa. Muumimuseossa on vielä hämärämpää, mutta toistaiseksi olen vielä erottanut taulut hämärän keskeltä.

Kävin katsomassa Sofia Coppolan elokuvan Lumotut. Elokuva oli hienosti kuvattu ja tarina sinänsä kiinnostava. Jotenkin elokuvan naiset jäivät ihmetyttämään, tuollaisiako me olemme? En kyennyt samaistumaan yhteenkään elokuvan henkilöön ja koko filmi jäi yhdentekeväksi. Coppola on ohjannut vain yhden hyvän, anteeksi loistavan elokuvan "Lost in translation". Sekin on yhdelle ihmiselle paljon. Elokuvissa määrä ei korvaa laatua.

lauantai 23. syyskuuta 2017

Nauhoitus

Kävin podcastin nauhoituksessa Ylen Mediatalossa. Jäin junasta Pasilan asemalla ja taloa etsiessäni törmäsin korkeisiin aitoihin. Löysin lopulta oikean rakennuksen ja oven, jossa luki "vierailijat". Sain vahtimestarilta kaulaani vierailijakortin ja ystävällinen toimittaja haki minut eteisestä. Oli jännittävää istua oikeassa studiossa kuulokkeet korvilla. Join termospullosta kahvia, jota toimittaja oli meille keittänyt kun ei pitänyt automaattien sumpista.

Keskustelin transukupuolisen lapsen äitinä toisen äidin kanssa tunnin verran. Toimittajan ei tarvinnut oikeastaan sanoa juuri mitään. Lopussa hän totesi "Tää on tosi hyvä." Kokemuksemme olivat hyvin erilaisia, joka tekee podcastista mielenkiintoisen, ainakin toivon niin. Lopussa halasimme ja palasimme molemmat omaan elämäämme. En tiedä edes keskustelukumppanini sukunimeä, eikä sillä lopulta ole väliä.

Tajusin podcastin edun verrattuna radio-ohjelmaan: sitä ei rajoita ohjelma-aika, joten se voi olla minkä pituinen vain. On mahdollista, että nauhoitus kuullaan vielä radiossakin, mutta se on vielä hyvin epävarmaa. 

torstai 21. syyskuuta 2017

Ei mitään

Allekirjoitin sähköisesti viisikymmentä sairaskertomustekstiä. Ennen allekirjoitus sujui tuosta vaan, lääkefirman mainoskynällä vedettiin paperille kummallinen kiemura, jota kutsutaan lääkärin allekirjoitukseksi.

B-lausunnot allekirjoitetaan edelleen vanhanaikaisesti, mutta muiden tekstien sähköinen hyväksyminen vaatii lukemattomia näpäyksiä ja zeniläistä mieltä.

Huomasin tekstejä lukiessani, että minulla on ikävä tapa viljellä "mitään"-sanaa. Potilaalla ei ole mitään vatsavaivoja. Sydämen auskultaatiossa ei ole mitään poikkeavaa ja niin edelleen. Deletoin "mitään" sanat vaikka potilaalla on tuskin mitään niitä vastaan. Ne ovat kuitenkin turhia ja turhia sanoja pitää välttää.

Käväisin tänä aamuna kahvilassa (Kahvisalonki). Isäntä toi minulle pöytään vesilasin ja sanoi "Vettä, ole hyvä".  Näin pieni juttu tuntui kivalta, asiakkaan huomioimiselta.

keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Podcast

Näen usein kaupungilla arviolta kahdeksankymppiset siskokset (siskokset on tekemäni oletus), joiden hiukset näyttävät aina siltä kuin naiset tulisivat suoraan kampaajalta. Siskokset ovat pukeutuneet huolitellusti ja heidän askeleensa sopivat yhteen. He eivät koskaan raahaa ostoksia. Siskoksia on hauska katsella, sillä he näyttävät niin samanlaisilta, ovat juuri samanpituisia ja -painoisia. Mietin ketä he ovat ja millaisen elämän he ovat eläneet.

Olen vajonnut syvälle sohvaani ja katsonut kolme osaa "Ensitreffit alttarilla"- ohjelmaa. Kun ensimmäinen kausi esitettiin, ajattelin ettei kukaan voi olla niin hullu, että menee naimisiin toisen kanssa näkemättä tätä etukäteen. Nyt se tuntuu ihan järkeenkäyvältä. Helppoahan se on kun pehmoisia lätisevät asiantuntijat ovat tehneet valinnan puolestasi. Sen jälkeen laiska katsoja voi seurata jännitysnäytelmää, jossa ratkeaa miten lopulta käy. Varsinainen draama näytellään kun kamerat eivät ole paikalla. Siitä kaikesta näkee vain pieniä vinkkejä, joita yrittää tulkita. Suudelmat, kädestä pitämiset, kontrolloimattomat katseet ja lauseet, joissa vaivoin onnistutaan peittämään kiukku, jonka tuo vieras saa aikaan.

Lähden huomenna käväisemään Pasilassa, jossa äänitetään podcast, jossa juttelemme toisen äidin kanssa siitä miltä tuntuu kun oma lapsi on transsukupuolinen. Mitä vanhemmaksi ihminen tulee sitä suvaitsevaisemmaksi sitä muuttuu. Jostain syystä aina luullaan sen olevan toisin päin. Hiljalleen oppii hyväksymään melkein kaiken muun kuin väkivallan ja suvaitsemattomuuden.

maanantai 18. syyskuuta 2017

Kiitos

Yhden meidän sihteerimme piti jäädä vuoden vaihteessa eläkkeelle. Mies (ajattelitte tietysti, että nainen) hävisi muutama kuukausi sitten sairaslomalle. Tänään sain tietää, että hän oli kuollut.

Eihän sen näin kuulunut mennä. Olisi pitänyt keittää eläkekahvit, pitää puheet, kirjoittaa kortti, antaa lahjat ja laulaa joku laulu. Olisi ainakin kuulunut sanoa, että kiitos kun pidit huolta siitä, että potilaat täyttivät kyselyn ja autoit aina kun lähetteiden kanssa tuli ongelmia (ja niitähän tuli).

Nyt taas ikävällä tavalla ilmeni, miten hauras onkaan tasapaino, joka täällä näennäisesti  hallitsee. Välillä tuntuu siltä, että joku pelaa hahmoillamme jotain peliä.  Eikä siinä pelissä ole kunnon sääntöjä.


sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Voi ei, sieniä

Metsästä Kangasalta löytyi niin paljon suppilovahveroita, että huudahdin lopulta sieniryppään nähdessäni "Voi ei!" Isäntä teki kuitenkin sienirisottoa pakastetuista sienistä. Istuin kyläpaikan keittiössä seuraamassa pariskunnan ruoanlaittoa ja tunsin oloni ihmeen turvalliseksi. Vaikka ystäväpariskunta kinasteli, ei ollut mitään vaaraa, että tilanne kääntyisi jotenkin hankalaksi.

Illalla nautimme rapuja. Lautaseni viereen oli aseteltu pieni puusta leikattu ravun kuva. Se kuulemma merkitsi tehtävää. Jouduin lausumaan kaksirivisen runon rapujuhlista, loppusoinnuilla tietenkin.

Tille ja Talle juovat itsensä pöydän alle
minä tarvitsen apua kun syön rapua.

Tille ja Talle olivat emäntä ja isäntä, jotka eivät totisesti juoneet itseään pöydän alle, minä sen sijaan tarvitsin aoittain apua, että sain ravun sisälleen kätkemän lihan kaivetuksi kuorestaan.

Kuuntelen sunnuntailenkillä radio-ohjelmia. Pelkään Antti Nyleniä vaikka en ole koskaan häntä tavannut. Täytyy olla raskasta keksiä omintakeisia ajatuksia, toki tuo ajattelu on meidän tyhmempien kannalta virkistävää. Ohjelmassa "Rakas ääniraita" Antti Nylen totesi Nico -nimisen artistin pelastuneen heroiinin avulla. Vierottauduttuaan heroiinista ja aloitettuaan terveellisen elämän Nico kaatui pyörällä ja kuoli.

perjantai 15. syyskuuta 2017

Koulutuksesta kotiin

Matkustan kotiini Tampereelle Pieksämäen junassa. Konduktööri on pääteasemaan sointuen savolainen. Hän esitteli junaa tähän tapaan  "Extra-osastolla on nahkapenkit ja sinne suap mennä jos on hankkinut extra-luokan liput" ja "Junan keulilla siijjaitsee luppakorvaosasto".

Opin tämän päivän koulutuksessa, että naisilta saa parhaan sukuanamneesin. Naiset ovat perehtyneempiä sukulaistensa ja jopa puolisonsa sukulaisten sairauksiin kuin miehet. Aiemmin tällainen juttu olisi kerrottu tuosta vain, mutta nyt miesluennoitsija selitteli  "Ei ole tarkoitus olla seksistinen, mutta..."

Eräs emerita naisprofessori kertoi, ettei erikoislääkärien koulutusten tauolla aikoinaan tarvinnut jonottaa naistenvessoihin, sillä usein muita naisia ei ollut.

Ihmisen rodulla on merkitystä joidenkin sairauksien esiintyvyydessä ja jopa laboratoriokokeiden viitearvoissa. Rodun ilmaiseminen korrektisti aiheuttaa välillä melkoista kiertelyä ja kaartelua. Suomen kielessä on huonosti sanoja näille asioille, aasialainen on aasialainen, mutta muuten on hankaluuksia. Jopa valkoisesta rodusta puhuminen kuulostaa jotenkin asenteelliselta.

keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Ei mainoksia, kiitos

Liimasin pari vuotta sitten oveeni tarran, jossa luki "Tamperelainen, ei mainoksia". Tarroja sai ilmaiseksi Vohvelikahvilasta. Tarran liimaamisen jälkeen minulle ei tullut pariin vuoteen Tamperelaista eikä onneksi mainoksiakaan. Kuukausi sitten alkoi postiluukustani taas tulvia sekä kaupallisia tiedotteita että Tamperelainen. Nyt tiedän, että Lidlissä on maanantaina myynnissä farkkuhaalareita.

Työkaverini isä kuoli hiljattain. Työkaverillani ei ollut juuri minkäänlaista kontaktia mieheen. Miehen vähäisten rahojen jakaminen oli työlästä. Ensin piti hankkia todistus, jossa maksua vastaan todistetaan, että työkaverini on elossa. Täytyi maksaa hautajaiset, ostaa arkut ja kaikki tarvittava.  Isän tilille jäi lopulta 300 euroa. Raha täytyisi jakaa neljän sisaruksen kesken. Isä oli asunut monella paikkakunnalla, joiden kaikkien seurakuntiin piti soittaa ja pyytää todistukset, ettei isällä vain ole lisää perijöitä. Lopulta miehen lapset olivat niin turhautuneita, että halusivat lahjoittaa rahan valtiolle, mutta sekään ei onnistunut tuosta vain.  En vielä tiedä miten lopulta kävi, mutta kun tarvitaan monenlaista viranomaista, asianajajaa ja todistusta, niin perinnöstä saattaa lopulta jäädä kahvirahat yhdelle tyttärelle.

Hämeenpuistossa myytiin tänään ylihintaisia toffeekarkkeja, oliiveja ja saippuaa. Liikuttava neljän keski-ikäisen miehen rock-bändi esiintyi ja yritti saada neljää kuulijaa laulamaan kertosäettä. Yleisö oli kovin hajallaan ja kaukana bändistä, joten yhteislaulu ei raikunut hääppöisesti. Lopussa laulaja yritti kaupata bändin levyjä, jolloin kuulijat pakenivat paikalta.


maanantai 11. syyskuuta 2017

Ämpärilista

Itseäni viihdyttääkseni katsoin Areenalta dokumentin "Ennen kuin kuolen". Se kertoo parantumattomasti sairaasta 39-vuotiaasta Rowenasta. Nainen on hämmästyttävän sitkeä tyyppi, jonka pikkuisen pakotettu nauru ja yksinäinen itku kaikuu vieläkin korvissani. Kun Rowena puhuu syövästään hän kutsuu sitä uuniperunaksi.

Nainen kuoli pian dokumentin valmistumisen jälkeen.

Tuli mieleen, että pitäisikö oikeasti viettää vähemmän aikaa sillä janalla, jonka toinen pää on töissä ja toinen kotisohvalla.

Ohjelmassa puhuttiin "ämpärilistasta" (bucket list), käännös on ihan älytön, mutta tarkoittaa listaa asioista, jotka ehkä haluaisi tehdä ennen kuin kuolee. Sen niminen Hollywood-elokuvakin on olemassa

Netistä löytyy valmiita ämpärilistoja: maailman ympäri matkustaminen, maratonin juokseminen, laitesukeltaminen, patikoiminen, vuorikiipeileminen, kuumailmapallolento, vapaaehtoistyö ja triathlon-kisaan osallistuminen. Ei kiinnosta.

Mietin omaa listaani, enkä keksinyt oikein muuta kuin, että nukkuisin mielelläni huomenaamulla pitkään. Ehkä haluaisin laulaa karaokea tokiolaisessa baarissa, duetto Bill Murrayn kanssa olisi kiva. Rowena sanoi dokumentissa, ettei pidä luottaa sattumaan vaan tehdä jotain ämpärilistansa eteen. Pitänee siis kirjoittaa Bill Murraylle. "Dear Bill..."

sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Mustikkaretki

Viikonloppu kului naisten perinteisellä mökkireissulla. Lauantaina sateessa oli tunnin tauko ja innokkaat mustikkanaiset ryntäsivät sankkoineen ja poimureineen hirvikärpästen kiusattaviksi. Minäkin kävin metsässä lyhyesti ja sain saaliikseni muutaman litran mustansinisiä marjoja. Ripottelen niitä talvella jugurttiin ja kaurapuuron pinnalle.

Keräsimme kanttarelleja ja herkkutatteja jopa mökkinaapurin auton vierestä. Teimme hyvää ruokaa, saunoimme ja puhuimme toistemme päälle.

Siskoni miehineen pistäytyi mökillä. Heillä on leasing-lampaita, joihin he ovat kovin kiintyneitä ja puhuvat karitsoista lämpimämmin kuin kenestäkään ihmisestä. Heidän äänensä muuttuu pehmeäksi kun he mainitsevat nuo lemmikit, jotka kuitenkin syödään pian. Näin valokuvia ja yhden videonpätkän noista elävistä ruohonleikkureista. Komplikaatioiltakaan ei ole vältytty; kun M kumartui rapsuttamaan lammasta, hänen takamuksensa osui sähköpaimeneen.

Kotimatkalla poikkesimme tienlaidan syöttölässä kahvilla ja pissalla. Näihin petollisiin liikeyrityksiin on yhdistetty erilaisia myymälöitä, joten ostin kaksi keittolautasta ja mekon. Miksi maatienvarren ostosloukuissa tulee olo, että pitää hankkia jotain?  Kakkoslaatuisia astioita tai edellisen kauden vaatteita.



perjantai 8. syyskuuta 2017

Tarpeetonta höpinää

Huomasin Hesan Akateemisessa, että kotimaisen kaunokirjallisuuden hylly kaipasi järjestelyä ja tein sen myyjien puolesta. Kirjani kansi oli vahingossa kääntynyt näkymättömiin, joten korjasin virheen. En viitsinyt huomauttaa, että kirjoja pitäisi tilata lisää, sillä niitä oli vain yksi kappale.

Vuosi sitten julkaistu kirja on jo niin last season. Kirjan elämä jatkuu onneksi vielä kirjastoissa ja divareissa. Kirjani ei toki ole mikään järeä klassikko, mutta monet todella hyvätkin kirjat katoavat nopeammin kuin tämän kesän rusketus. Osa julkaistuista kirjoista ei edes pääse kirjakauppoihin. Siinä on jotain hyvin surullista. Kirjamyynti on kuulemma pudonnut viimeisen kymmenen vuoden aikana neljäkymmentä prosenttia. Osittain myynnin lasku liittyy siihen, ettei juuri kenenkään kirjahyllystä enää löydy jämerää tietosanakirjasarjaa.

Kadotin kesällä kaksi hopeasormusta. Löysin toisen samanlaisen Tampereelta vanhojen vaatteiden myymälästä. Tänään minulla oli tunti aikaa pääkaupungissa ja yhtäkkiä eteeni putkahti pienen pieni myymälä, jossa myytiin vintage-koruja. Löysin sieltä toisen hopeasormukseni, tosin hieman pienempää kokoa kuin alkuperäinen, mutta senhän saattoi pujottaa kapeampaan sormeen.  Ryhdyn kohta uskomaan johdatukseen.

torstai 7. syyskuuta 2017

Naisten elokuvia

Rakkaudella Beatrice on keski-ikäisten naisten elokuva.  Viivasuoran Clairen (Catherinet Frot) elämään tupsahtaa isän entinen rakastajatar Beatrice (Catherine Deneuve), joka on vaikeasti sairas. Menneisyyteen liittyy ikäviä asioita, jotka kuulee jos käy katsomassa elokuvan.  Minä en jaksa niitä tässä selittää.

Naiset ovat tietysti toistensa vastakohtia, Claire on kätilö, jonka työn ranskalainen sote pilaa. Claire karttaa alkoholia ja punaista lihaa ja Beatrice on uhkapelillä itsensä elättävä tupakkaa röyhyttävä nautiskelija. Arvata saattaa, että Clairen elämä kääntyy rennompaan suuntaan ja löytyypä hänelle mieskin viereiseltä puutarhapalstalta.

Hienoa, että vanhemmille naisille löytyy hyviä rooleja. Voihan se olla, että kaikkien elämässä on joku ratkaiseva käänne ihan kuin tässä elokuvassa. Sitä ei vain aina huomaa.

On elokuvia ja naisten elokuvia. Tämä ei ollut huono omassa lajissaan. Genreen kuuluu naisten voimaannuttaminen, mikä ei ole ollenkaan huono asia. 

Piipahdin  tänään kampaajalla, joka oli joskus ostanut kirjan, jonka sivuilla opetettiin kiitollisuutta. Kampaajan aviomies toivoi, että hän kaivaisi kirjan pian uudestaan esille.

Kävin lasten ja heidän puolisoidensa kanssa syömässä. Olen kiitollinen, että sain nauttia heidän seurastaan. 


tiistai 5. syyskuuta 2017

Hyvässä seurassa

Katsoin pätkän dokumenttia, joka kertoi yksinäisyydestä. Yksinäinen makaa sängyssään. Kodinhoitaja käy vaihtamassa vaipan kerran päivässä. Yksinäisellä käy kylässä SPR:n ystävä, joka tuntee käyntien vuoksi olevansa parempi ihminen. Yksinäinen etsii netistä kumppania. Melkein mikä vaan kelpaa.

Facebook luo harhan, että kaikilla on lounastapaamisia, ihania perheillallisia, romanttisia iltoja puolison seurassa ja yhteisiä mökkireissuja kavereiden kanssa. Ei sinne viitsi päivittää niinä viikonloppuina kun ainoa sosiaalinen kontakti on Sokoksen ruokaosaston kassahenkilö.

Arkipäivinä on ihanaa asua yksin. Kun on koko päivän ollut sosiaalinen, on mukava paeta torkkupeiton alle lukemaan Hesaria. Mitään ei tarvitse sanoa kenellekään (ei ole mitään sanottavaakaan), voi vetää ylleen virttyneen villapaidan, laittaa vaikka kuinka kummallista ruokaa ja voi korjata omat jälkensä tai jättää margariinipaketin pöydälle ja sieltä se löytyy myöhemmin, samalta paikalta minne sen on asettanut.

Joskus kaikkein yksinäisintä on toisten seurassa.

sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Älä herätä huomiota

Eilen raahustin  kotia kohti vetäen perässäni mummokärryä, joka on korvaamaton apu autottomalle silloin kun pitää käydä Alkossa ja ostaa tavallista enemmän ruokaa. Omani hankin viitisen vuotta sitten Pariisista ja sinne mahtuu paljon tavaraa.  Viinipulloja varten on kaksi erillistä osiota.

Kadulla epävarmasti askeltava mies katsoi minuun ja minä käänsin katseeni entisen Anttilan tavaratalon seinään sillä pelkäsin miehen ottavan kontaktia. Hän huusikin minulle "Nainen, nainen!" En huomioinut miestä, joten hän käveli perässäni ja huusi "V-tun huora, v-tun huora!" Olen rivakka kävelijä, joten mies jäi kauas taakse huutelemaan "Oletko sinä huora?" Olisi tehnyt mieli huutaa "Ei, olen lääkäri!"

Jännä juttu, mutta minua hävetti.

Käväisin Työväen kirjallisuuspäivillä kuuntelemassa kun Juha Hurme ja Saara Turunen keskustelivat suomalaisesta arjesta. Juha Hurmeen mielestä suomalaiset ovat tehneet häviämisestä sankaruutta. Siinä piilee totuuden siemen. Saara Turunen sanoi, että suomalainen pelkää olevansa erikoinen ja herättävänsä huomiota. Tavallisuus on suomalainen hyve.

Sali oli täynnä, tilan takaosassa ihmiset seisoivat ja osa meistä istui portailla. Etupenkistä vapautui paikka, jolloin joku huusi, että täällä on vapaa tuoli. Annoimme huudon hälvetä viitisen minuuttia, jonka jälkeen joku rohkea nainen kiilasi himoitulle istumapaikalle.

perjantai 1. syyskuuta 2017

Kehittämispäivä

Kehittämispäivässä piti kävellä kuvittelliseella janalla, jonka toisessa päässä sijaitsi "kyllä" ja toisessa "ei". Kysyttiin lähdetkö maanantaina mielelläsi töihin. Melkein kaikki muodostivat ryvästymän "kyllä"-päähän samoille tietämille kuin pomo.

Yhdessä tehtävässä olin ensin henkilö A, joka selosti henkilölle B kirjastojen tärkeydestä (aiheen sai valita itse). B kuunteli kiinnostuneena. Sen jälkeen höpisin samat jutut ja B:n kuului olla kyllästyneen näköinen, mutta B oli niin kohtelias henkilö, että hymyili minulle ja näytti melkein yhtä kiinnostuneelta kuin ensimmäiselläkin kerralla. Sen jälkeen B puhui minulle käynnistään Uffizin galleriassa ja minä olin kiinnostunut. Mitään ei saanut sanoa, mikä on vaikeaa, sillä luonnostaan ihminen mumisee jotain sellaista kuten "Joo. Niin. Ai." Toisessa osassa tehtävää haukottelin (se meni ihan luonnostaan, kun väsytti jo pirusti), katselin kynsiäni ja vilkuilin ulos.

Kyse oli kehon kielestä. En ihan ymmärtänyt mitä tästä tehtävästä opimme.

Tauon jälkeen meidän piti luokitella itsemme neljään eri väriin, joista punainen oli inhottava jyrääjä, joten valitsin sen, koska muutkaan eivät olleet sopivia ja koska punaisia oli kaikkein vähiten. Kotiin tultua oli jotenkin inhottava olo. Pesin vessan ja tennarin nauhat ja pääsin jonkinlaiseen huteraan tasapainoon.

torstai 31. elokuuta 2017

Kakkoslaatua

Erikoistuva lääkäri hihkaisi kahvihuoneessa "Minä niin rakastan noita potilaita!" Tuli heti mieleen, että hänen listaansa pitäisi pidentää (hänellä on lyhyempi potilaslista kuin erikoislääkäreillä).

Uudella sivarilla on yllätykseksemme toispuolipitkät hiukset. Hiukset ovat vasemmalta puolelta päätä kurinalaisen lyhyet, mutta oikean puolen hiukset ulottuvat olkapäälle saakka. Pitkä osuus on tähän asti ollut piilotettuna sykeröksi päälaelle.

Sivarit ovat raikas tuulahdus ulkomaailmasta. He ovat melkein kuin eksoottisia lintuja, jotka ovat lentäneet hetkeksi arkisten hyötyeläinten joukkoon.  Riippuu toki sivarista. Jotkut ovat olleet aikaansaavempia kuin toiset. V muistetaan aina, sillä hän toi meille itse leipomiaan kakkuja. Jos haluat tehdä vaikutuksen terveydenhuollon parissa raataviin naisiin niin leivo kakku.

Kakusta juolahti mieleeni, että lapsena mummolassa leivänpalaa nimitettiin kakuksi, mutta kakku oli kaakku. Tulipa loikattua kakun avulla savolaiseen lapsuuteeni. Mummon mielestä vaari ei saanut mitään aikaiseksi, mitä nyt hoiti pientilan karjan ja pellot. Mummolla oli tapana aloittaa asiasta valittaminen näin "Miehinen mies ei saa rakennettua uutta saunaa jne."

Nyt kun en enää ole missään mielessä anonyymi, on blogiin kirjoittaminen muuttunut tylsemmäksi. En uskalla enää puhua pahaa kenestäkään enkä mistään. Eihän sellainen kirjoittaminen ole missään määrin innostavaa. Toisaalta tuntuu, että ideoita pitää säästellä potentiaalista uutta romaania varten ja käyttää vain kakkoslaatuista materiaalia. Ikäänkuin sitä ykköslaatua olisi jossain varastossa.



tiistai 29. elokuuta 2017

Tavoitteena toivo

Tunnustan katsoneeni ruotsalaissarjaa "Tavoitteena usko, toivo ja rakkaus".  Ohjelmassa papit etsivät kumppania itselleen. Välillä Mark Leevengood ilmaantuu ruutuun hymyilemään.

Kun tulee kenkää papit tai potentiaaliset heilat sanovat "Jumala ei tarkoittanut meitä toisillemme..." Jumalalla on ilmeisesti aikaa puuttua uskovaisten deittailuun. Jos näin on niin suosittelisin keskittymään tärkeämpiin asioihin kuten maailmanpolitiikkaan tai ilmastonmuutokseen.

Samassa ohjelmassa deittikumppani hylätään tyyliin "Olet ihana, älykäs, huumorintajuinen ja kaunis, mutta ikävä kyllä meistä ei tule paria. Halataan!" Tosielämässä riittää tekstiviesti, mesetys tai  hiljaisuus, jonka deittailija osaa yleensä tulkita oikein. Ihanuudesta ei puhuta sanaakaan. Kirjoitan tästä nyt ihan yleisellä tasolla.

Jatketaan televisiosta (jota minulla ei enää edes ole). Ohjelmia voi onneksi katsoa padilta.  Heittäydytään sohvalle ja asetetaan laite koukistettujen jalkojen päälle ja katsotaan kaikenlaista roskaa.  Tai minulla on tapana tehdä niin.

Seuraan ohjelmaa Brydon ja Coogan Italiassa. Kadehdin Steve Coogania ja Rob Brydonia, jotka ajelevat avoautolla,  seuraavat tunnettujen brittirunoilijoiden jalanjälkiä, imitoivat  elokuvatähitä toisilleen, syövät viiden ruokalajin päivällisiä ja juovat laatuviinejä.

Viimeisimmässä jaksossa miehet pohtivat missä iässä nainen on parhaimmillaan ja päätyivät 25 ikävuoteen. Steve toteaa, että valokuvissa hän vanhenee, mutta tyttöystävät ovat aina saman ikäisiä. Miehen parasta ennen päivä sijoittuu myöhemmälle iälle kuin naisen. Ehkä miesten jutustelussa on hitunen ironiaa.


sunnuntai 27. elokuuta 2017

Sultsinat

Vähennän tulevaisuudessa työntekoani ja lisään kirjoittamisaikaani, joten kysyin pankista voisinko pienentää asuntolainani lyhennyksiä. Vähäisempi kuorma onnistuisi vuoden ajaksi, mutta jos haluan nauttia kevytmielisestä elämästä pitempään lainaehdot huononevat.  Pankista kirjoitettiin "Ota huomioon, että kun maksettavaa määrää pienennetään laina-aika pitenee." Ihanko totta. Ei tullut mieleen.

Vietin viikonlopun kurssikaverini viehättävällä mökillä. Kaikki mökin tarvikkeet ja huonekalut olivat vähintään viisikymmentä vuotta vanhoja, joten oli loogista, että vieraatkin olivat yli viidenkymmenen. Olihan siellä iPadia, mikroa ja kahvikonetta, mutta suurin osa tarpeistosta oli vanhaa.

Mökkin ovelta astuttiin lähes suoraan metsään, josta keräsimme kantarelleja. Niiltä ei voinut välttyä vaikka tänään EI ollut tarkoitus noukkia sieniä. En ole enää löytänyt hiuksistani hirvikärpäsiä.

Pariskunnalla on toinen pienempi mökki kilometrin päässä järven rannalla. Seisemänkymmenlukulainen matala rakennus, jonka suuret ikkunat edellinen omistaja oli peittänyt vähintään kolmilla erilaisilla röyhelöverhoilla. Mökki oli aiemmin kalustettu plyysihuonekaluilla. Nyt se oli avara ja verhottomista ikkunoista aukenivat näköalat järvelle, koivikkoon ja vihreään rinteeseen.

Söimme mökillä sultsinoita. Ruistaikinaisia lättyjä kaulittiin ja paistettiin kuivalla pannulla ja sisälle rullattiin mannapuuroa. Mielenkiintoinen kokemus. Maistuu paremmalta kuin kuulostaa.

Perjantaina kustantamon juhlissa kuulin, että kirjani on tuottanut voittoa tai ainakaan se ei ole ollut kustantamolle tappiollinen. Minulle se on tuonut lähinnä aineettomia asioita kuten mahdollisuuden tavata uusia mielenkiintoisia ihmisiä.

torstai 24. elokuuta 2017

Valepuku

Tiedän jollain tasolla, etten ole enää nuori, silti oma kokemus iästä ja ulkokuori eivät ole enää läheskään balanssissa. Aika yrittää lytistää tyttösen ja kukkean naisen pönäkän keski-ikäisen kuoren sisälle.

Näin youtube videopätkän, jossa esiinnyin. "Kuka tuo aikuiselta näyttävä nainen on?" kysyin. Siinä se puhuu kaksiteholasit nenällä keikkuen ja heiluttelee asiallista siistiin kenkään vangittua jalkaansa, jonka on heittänyt sievästi toisen jalan päälle. Naisen hiukset ovat kuin kypärä ja hän hymyilee juuri tuollaiselle naiselle sopivaa hymyä eikä naura hörönaurua. Meikit eivät valu poskille.  Nainen ei loukkaa puheillaan ketään, sillä hän jauhaa joutavuuksia.

Kyllä näkee, että tuossa on täti, joka maksaa laskunsa ajoissa, lajittelee jätteensä, kastelee huonekasvinsa ja jonka ainoa huvi on laitosteattereissa käyminen. Jos tuolle naiselle sanoo sanan seksi, hän kysyy "Onko se joku Tampereen teatterin uusi näytelmä?"

tiistai 22. elokuuta 2017

Hälytys!

Työhuoneeseen voi nyt hälyttää apua painamalla kahta tietokoneen näppäimistön näppäintä yhtä aikaa. En kerro mitä, sillä en edes ole varma muistanko niitä oikein. Toinen vaihtoehto käynnistää isomman hälytyksen, jolloin raamikkaat vartijat ryntäävät paikalle, toisella saa hälytettyä viereisissä huoneissa työskentelevät hennot valkotakkiset naiset apuun.

Päätimme aamulla kokeilla sitä vähäisempää hälytystä, mutta teimme vahingossa punaisen hälytyksen. Saimme onneksi peruttua sen, eikä kukaan rynnännyt paikalle astalot ojossa.

(Astalo on mikä tahansa esine, jota ei ole valmistettu aseeksi, mutta jota tilapäisesti käytetään lyömäaseen tavoin. Sanaa käytettiin lehdissä Turun tapahtumista uutisoidessa. Tarkastin sanan Wikipediasta.)

Osaisinko tehdä tuon painalluksen tositilanteessa? Todennäköisemmin sekoaisin näppäimissä. Aina voi käyttää vanhaa keinoa ja huutaa. Tilossamme on todella kehno äänieristys, joten kuiskauskin saattaa riittää.

Turun surulliset tapahtumat pyörivät päässäni. Mietin niitä aamulla herätessäni, illalla nukkumaan mennessäni, työmatkoilla ja muutenkin. Netistä saa taas kerran lukea salaliittoteorioita, valheita ja erinäisiä tappouhkauksia. Uhkaus on tietysti eri asia kuin puukotus.

Muslimitkin tuomitsevat julkisesti teon pahaksi ja raukkamaiseksi, ainakaan en ole kuullut kenenkään siitä riemuitsevan. Onneksi.  Käydään vastenmielistä sotaa, josta kukaan ei ota kunniaa itselleen.



sunnuntai 20. elokuuta 2017

Nuoret miehet

Mieleeni hiipii ajatuksia, jotka eivät ole ehkä ihan korrekteja.

Miten autovuokraamossa suhtauduttaisiin "ulkomaalaisen näköiseen" nuoreen mieheen, joka tarvitsee pakettiautoa muuttoa varten?

Porraskäytävässäni asuu yhteisessä asunnossa kolme "ulkomaalaisen näköistä" nuorta miestä. Kaikilla on eri sukunimi. Ulkomaalainen sukunimi. Pitäisikö heistä ilmoittaa johonkin?

Nuoret miehet tekevät terroritekoja, koulusurmia ja muita väkivaltaisia juttuja. Johtuuko se korkeasta testosteronista? Pitäisikö heidät eristää jollekin ulkomeren saarelle? Nuoret miehet saattavat olla vaarallisia ja toimettomat nuoret miehet ovat räjähtämätön rypälepommi.

Hiljaiselta nuorelta mieheltä pitäisi ainakin kysyä "Mitä sinulle kuuluu?"

Hämeenpuistossa "ulkomaalaisen näköiset" nuoret miehet ja naiset myivät eksoottisia leipomuksia. Pöydän eteen muodostui pientä jonoa.


lauantai 19. elokuuta 2017

Eilinen

Kiersimme eilen S:n kanssa maistelemassa Pintxoja tamperelaisissa ravintoloissa. Kuulin työläästi suussa kääntyvän sanan ensimmäisen kerran viime vuonna. Vähäisen kokemukseni perusteella pintxo on pieni pala leipää, jonka päällä killuu kökkäre vaikeasti määriteltävää tahnaa sekä pala lihaa tai kalaa koristeltuna jollain heinällä. Hinta on yleisimmin 3 euroa. Lisänä tarjotaan pieni lasillinen viiniä, kuohuviiniä tai olutta.

Ravintola Kattila oli satsannut tapahtumaan eniten ja sinnehän kaikki halusivat, joten Kattilan eteen muodostui jonoa. Ravintoloitsija tyynnytteli jonottajia ja vakuutti, ettei tarvitsisi odottaa kovin kauan. Hän kertoi olevansa kovin kilpailuhenkinen (paras pintxo palkitaan). Kattila poikkesi muista ravintoloista siinä, ettei muita annoksia kuin pintxoja ollut edes tarjolla.

Kotiin tultuani vanha ystäväni ja ihailijani (minulla on ihailija, tai ainakin joskus oli, uskokaa tai älkää) soitti. Hän oli humalassa (tietenkin), kuitenkin jotenkin ilahduin soitosta. On se kiva, että joku muistaa minut saatuaan riittävästi alkoholia.

Muutenkin eilen kaikki meni hyvin, kunnes katsoin facebookiin, josta Turun tapahtumat selvisivät. Pitihän se tiedotustilaisuuskin katsoa. Olihan tätä vähän odotettu, mutta surulliselta se tuntui. Vaistomaisesti mietti missä kaikki omaiset sijaitsivat.

Ulkomaalaisvastaiset tuumasivat vahingoniloisesti "Johan minä sitä sanoin".  Vastakkaisen ajatusmaailman omaavat kertoivat, että "ulkomaalaisen näköinen mies"yritti auttaa puukotettua naista oman henkensä kaupalla. 

Tiedotustilanteessa haastateltu TYKSin lääkäri puhui potilaista, eikä erotellut puukottajaa ja uhreja. Joku mietti, miltä tuntuisi hoitaa tappajaa. Ei kai sen kummemmalta kuin ketään muutakaan. Leikkaus on leikkaus, makasi leikkauspöydällä kuka hyvänsä.

Moni sivullinen pyrki auttamaan haavoittuneita vaikka oli itse vaarassa, jotkut lähtivät rohkeasti puukottajan perään. Torikahvilan kalusteista tehtiin aseita. Poliisit ja sairaalan henkilökunta toimivat hienosti. Vaikka kuolleita ei saa henkiin, ei enää tunnukaan yhtä toivottomalta. 

torstai 17. elokuuta 2017

Ensimmäinen viikko

Ensimmäisen työviikon maaliviiva häämöttää. Aamuherätykset sujuvat jotenkuten, osaan valita oikean vaateparren, syödä aamiaisen ja lounaan reippaasti ja kävellä virkamiesmäisesti. Eväiden teossa on vielä pientä takkuamista, sillä en aina muista hankkia riittävää määrää sopivia elintarvikkeita. Tiistaina kaapin kätköistä löytyi evääksi kananmuna ja kolme hapankorppua. Onhan työpaikalla ruokalakin, mutta kun siellä käymiseen tärväytyy niin paljon aikaa.

Työterveyspsykologi kävi puhumassa meille työssä jaksamisesta. Kerroin virkistäytyväni potilaiden välillä tekemällä kyykkäyksiä. Psykologi ehdotti syvään hengittämistä. Kyykkääminen on huomattavasti tehokkaampaa.

Kerttu naukuu ja ryntäilee ympäri asuntoa aamuyöstä, jolloin työläinen mielellään nukkuisi. Päivällä se nukkuu sikeästi.

Minulla on käyttämättä ilmainen lento johonkin Euroopan kohteeseen. Päätin lähteä Edinburghiin, jossa olen kerran käynytkin. Ystäväpariskunta puhui kaupungista niin kauniisti ja mainosti kivaa edullista hotellia keskeiseltä paikalta. Hotellissa on tilaa vasta marraskuussa. Lähden ehkä kuitenkin vaikka kuka on niin hölmö, että lähtee siihen maailman kolkkaan mokomaan aikaan.

Yleensä ihmiset tekevät suunnitelmia. Minä odotan, että asiat putoilevat eteeni ilman minkäänlaista vaivannäköä. 


tiistai 15. elokuuta 2017

Toinen päivä

Ensimmäinen loman jälkeinen työpäivä oli kiva, olin positiivinen ja työlleni antautunut. Tänään kun olin jo katsonut kaikki päivän potilaat , hoitaja tuli sanomaan, että henkilö, jolle oli sovittu soittoaika istuukin odottamassa vastaanottoa ja vielä omaisensa kanssa. Kunnon lääkäri sanoisi "Kiva nähdä potilasta kun tuo puhelinkeskustelu on niin kovin lyhyt ja pinnallinen kontakti ja halusinkin tavata potilaan perhettä" Tällainen vähän laimeamman kutsumuksen omaava saattoi sanoa muutaman kirosanan kun oli töiden jälkeen menoakin. Mukavasti se meni lopulta. Olen ylpeä itsestäni. Se oli varmaan meidän virheemme (ei tosin minun, ei tietenkään).

Sain eilen marjapaniikin. Mistään ei näytä enää saavan mansikkalootaa. Olin sen verran epätoivoisessa tilassa, että jos joku olisi tarjonnut laatikollisen Polkaa niin olisin sanonut "Ai sata euroa. Otan sen!" Ostin laatikollisen mustikoita, joka olikin järkevämpää, sillä en taida ehtiä mustikkametsään hirvikärpästen kanssa seurustelemaan.

Sunnuntaina katsoin Tampereen teatterikesän päätteeksi Cullberg -baletin esityksen Protagonist. Ensin joukko tanssijoita käveli sikin sokin lavalla, väänteli käsiään ja musiikki jumputti. Sitten he lauloivat "Revolution!" (hieno kohta). Laulettuaan he heittivät vaateet pois ja etenivät apinakävelyä pitkin näyttämöä. Yhtäkkiä he tulivat kumartamaan kylpytakeissaan.  "Nytkö se loppui?" mietimme ja lähdimme kotiin.

sunnuntai 13. elokuuta 2017

Peggy Pickit ser Guds ansikte (Svenska Teatern)



Peggy Pickit ser Guds ansikte salamoi ja rätisi Pakkahuoneella Tampereen teatterikesässä kuin elokuinen taivaskin. Näytökseen mennessäni oli vielä helteistä ja tyyntä, mutta kun ovet Tullintorille esityksen jälkeen avattiin, satoi kaatamalla.

Svenska Teaternin näytelmässä kaksi pariskuntaa tapaa kuuden vuoden tauon jälkeen. Lääkäripariskunta Karin (Minttu Mustakallio) ja Martin (Niklas Åkerfelt) on työskennellyt Afrikassa  samaan aikaan kun Liz (Cecilia Paul) ja Frank (Kristoffer Möller) ovat vaurastuneet kotimaassa. Liz on valmistanut seurueelle vaivattoman kevyen illallisen ja Frank kaatelee samppanjaa laseihin. Tytär on kaverin luona yökylässä.

Vaikka kaikki on alkuun kaunista ja tyylikästä, antavat ihmisläskiltä näyttävät huonekalut odottaa muutakin kuin kevyttä rupattelua. Näytelmään ei voi kirjoittaa kuin dialogia, mutta tässä ihmisten ajatukset, keittiössä vaihdetut salaisuudet ja alitajunta purskahtaa sanoiksi. Välillä näytelmää rikotaan niin, että miettii kuuluuko tämä esitykseen vai pitäisikö huolestua. Näyttelijät katsovat itseään ja toisiaan myös ikäänkuin ulkopuolelta.

Siinä vaiheessa kun emäntä oksentaa viinilasiinsa tietää, ettei kyse ole rattoisasta tapaamisesta.Länsimaisten avustustyöntekijöiden motiivit kyseenalaistetaan. Lääkäripariskunnan pelastama tyttö on jätetty heitteille kuin kesäkissa. HIV-infektion pelkoa käsitellään sitäkin.

Näytelmän lopussa kaunis kattaus ja koko olohuone ovat kaaoksen vallassa. 

Anna-Mari Karvonen oli ohjannut näytelmän tiiviisti ja tarkasti. Näytteliijät näyttelivät hienosti. Esityksen nähnyt ystäväni kertoi, että näytelmä tuli myöhemmin uniin. Minunkin pienessä päässäni se pyörii varmasti pitkään. Niin Peggy Pickit on nukke jos joku asiaa ihmettelee.

Kuva Cata Portin Tampereen teatterikesä


perjantai 11. elokuuta 2017

Burning Doors (Belarus Free Theather)

Tampereen teatterikesässä esiintyi tänään valkovenäläinen teatteriryhmä, Belarus Free Theatre, joka toimii kotimaassaan maan alla sekä Britanniasta käsin, jossa ryhmän ohjaajat elävät poliittisina pakolaisina. Valko-Venäjällä ryhmä esiintyy salaisissa paikoissa, näyttelijöitä ja jopa katsojia on pidätetty.

Burning Doors oli vaikuttava,  hyvin fyysinen, lähes akrobaattinen. Ryhmässä esiintyi mm. aktivisti Maria Alyokhina (Pussy Riot), jolle sai yllättäen kesken kaiken esittää kysymyksiä. Meni pitkään, ennen kuin yleisö ymmärsi, että tämä tarkoitti ihan sitä mitä sanottiin ja muutama arka kysymyskin saatiin. Mietin, montako kertaa nainen oli istunut erilaisissa lehdistötilaisuuksissa.

Näytelmän tekstit olivat peräisin Dostojevskiltä, Focaultilta, luettiin kuulusteluasiakirjoja ja seurattiin rikkaita bisnesmiehiä, poliittisia vaikuttajia.  Mies puvussaan toteaa, että Picasso pilasi taiteen kulmikkailla kuvillaan ja sen jälkeen hän mainitsee omistavansa kaksi taiteilijan työtä. Dostojevskin Idioottia lainataan ja kerrotaan miten kuolemaantuomittu käyttää viimeiset viisi minuuttia: Kolme minuuttia lähimmäisten hyvästelyyn ja kaksi minuuttia itselleen. Nuo minuutit ovat ikuisuus.

Näyttelijät näyttivät aktiiviurheilijoilta, keikkuivat köysissä ja tappelivat itsensä hikeen.

Saimme kuulla venäläisestä performanssitaiteilijasta Pjotr Pavlenskystä, joka naulasi kivespussinsa Punaiseen toriin ja ompeli huulensa kiinni protestoidakseen valtion sensuuria vastaan. Mies tuomittiin vankeuteen. Ukrainalainen kirjailija ja elokuvaohjaaja Oleg Sentsov vastusti Krimin valtausta ja hänet julistettiin terroristiksi ja tuomittiin vankilaan 20 vuodeksi. Hän ei edes tappanut ketään vaan suurin väkivallanteko oli oven polttaminen (en nyt ikävä kyllä muista minkä oven ja mm. tästä erottaa minut ja ammattioimittajan).

Lopussa siteerattiin Bulgakovia, jonka mukaan suurin synti on pelkuruus. Jos minua roikotettaisiin katosta vaikka pari minuuttia tai laitettaisiin huppu päähän ja vähän hakattaisiin, olisin valmis tunnustamaan kaiken. Sellaisiakin asioita mitä en ole koskaan edes tehnyt. Vasikoimaan koko Tampereen.

Suunnittelin ihan hetken ajan ryhtyväni aktivistiksi, mutta sitten muistin, että minusta on niin kiva maata sohvalla ja pelkään kuulusteluja.

Olimme niin rohkeita, että osoitimme suosiotamme nousemalla seisomaan ja taputtamaan. Olen iloinen, että sain nähdä tämän vaikka elämä olisi helpompaa jos ei tarvitsisi tätä kaikkea tietää.

Kuva Alex Brenner Tampereen  teatterikesä

Vaimoni Casanova (Kuopion kaupunginteatteri ja Tanssiteatteri Minimi)

Tampereella Ratinan stadionilla Robbie Williams vain vilautti takapuoltaan, mutta Frenckell -näyttämöllä Miko Kivinen heilui näyttämöllä alasti vartin verran Leea Klemolan käsikirjoittamassa ja ohjaamassa näytelmässä Vaimoni Casanova.

Ennen näytelmän alkua ohjaaja huseerasi katsomossa ja järjesteli katsojien paikkoja. Klemola kuulemma seuraa usein näytelmiensä esityksiä, sillä ne kehittyvät vielä ensi-illan jälkeenkin.

Kuopion kaupunginteatterin kantaesittämä Vaimoni Casanova oli riemukasta katsottavaa.

Kyllikki Lalla (Seija Pitkänen) on kuusikymppinen näyttelijä ja teatterinjohtajan virasta seksuaalisen häirinnän vuoksi potkittu nainen, joka palaa töihin pitkältä sairaslomalta harjoittelemaan näytelmää, jonka toista roolia Casanovaa hän esittää. Vastanäyttelijänä ja narikanhoitajana toimiva Antero Jokinen (Miko Kivinen) ilmaantuu näyttämölle milloin alasti, hameessa tai mittavaa tekopenistä kantaen. Virkeää nuoriso-osastoa edustavat koreografi Ari Vierelä (Antti Lahti)  ja työharjoittelija Maaria Saarikettu (Meri-Maija Näykki).  Kyllikki Lallan aviomiestä esittää herkullisesti Annukka Blomberg.

Mikä onkaan hupaisampi näytelmän aihe kuin teatterin tekemisen esittäminen näyttämöllä varsinkin kun näytelmästä ei tahdo tulla mitään. Toinen takuuvarma aihe on tietenkin seksi. En ole nähnyt näyttämöllä hilpeämpää seksikohtausta kuin Kyllikin ja Jukan aviollinen yhtyminen. Näytelmässä oli paljon herkullisia yksityiskohtia, jotka palaavat vielä tänäänkin mieleen.

Päivänäytöksen monista teatterin ammattilaisistakin koostunut yleisö totisesti nauroi näytelmällle.

Kyllikki Lalla, nainen, joka halusi vielä kerran astua elämän virtaan, oli samaistuttava aidon tuntuinen hahmo kaiken karnevalistisen keskellä.

Kävin kouluni Kuopiossa, jossa koululaiset saattoivat aikoinaan ostaa halvan Ramppi-kortin ja katsoa kaikki kapunginteatterin näytökset. Äidinkielen opettajamme Helka Nurmi vei meidät ihmettelemään näytelmäharjoituksia. Taputin siis myös melkein oman pikkukaupungin tyypeille, jotka olivat tehneet hienon työn.

Kuva Sami Tirkkonen Tampereen teatterikesä

torstai 10. elokuuta 2017

Sivuhenkilöt

Alma Lehmuskallion ohjaamaa näytelmää Sivuhenkilöt kehuttiin kovin Hesarissa "Surrealistinen sivuhenkilöt -esitys kouraisee syvältä".

Näytelmän esillepanosta ja ihmisistä tulevat mieleen Tsehovin näytelmät (ne muuten puuttuvat tämän kesän Tampereen teatterikesän ohjelmistosta), mutta Tsehovin näytelmät ovat niin viisaita, ettei tämä pärjää niille. Dialogia Sivuhenkilöissä on kovin niukasti.

Alussa otetaan hääkuvaa, sen jälkeen ihmissuhteet ovatkin monimutkaisempia ja koskettaminen vaikeaa. Äitikin kiipeilee tikapuita miten sattuu.

Näin ensimmäistä kertaa, että akrobatiaa ja vakavaa näytelmää yhdistettiin. Olihan se tavallaan hienoa. Kohtaukset tapahtuivat keskellä näyttämöä, mutta myös molemmilla laidoilla ja välillä näyttämön takaosassa. Jotenkin juttu tuntui tämän vuoksi hajanaiselta. Äiti makasi lasinpalasten päällä, äidillä oli hevosen naama, naisen hihasta työntyi pitkä tekokäsi, mies loiskahti täysissä pukeissa vesialtaaseen.

Me kaikki olemme jossain tilanteissa sivuhenkilöitä. Mitä vanhemmaksi tulemme sitä useammin. Kaipaamme kosketusta.

Välillä näytelmä tuntui hieman tekotaiteelliselta. Ehkä kaikkein jännintä oli kun katsoja sai sairaskohtauksen ja ambulanssi tuli.

Ai niin näyttelijät olivat oikein hyviä ja notkeita.

Kuva Heli Sorjonen Tampereen teatterikesä

keskiviikko 9. elokuuta 2017

Father Fucker (HYPE-kollektiivi)

Kaksi näytelmäesitystä samana päivänä on liikaa jopa minulle. Onnun pahasti molempia teatterijalkojani.

Kellariteatterin hämärässä kaksi näyttelijää makaa alusvaatteissaan keskellä suolia, verisuonia ja kaikenlaisia tunnistamattomia sisäelimiä. Taustalla puhkuvat valtavat keuhkot. Pian paljastuu, että on päästy muotisuunnittelija Gianne Versacen sisuskaluihin, jossa hänen tyttärensä huippumallit Liv ja Claudia katsovat televisio-ohjelmia ja syövät irtokarkkia, kertovat tiedotusvälineille seksielämästään ja vaikuttavat yksinäisiltä ja haavoittuvilta.

Siskoksia esittävät ohjaaja-näyttelijä Sara Melleri ja näyttelijä Markku Haussila. Taustalla soi välillä diskobiitti ja haikea saksofoni, jota lavalla soittaa Linda Fredrikson. Näytelmän esityskieli on suomenenglanti, jota on vaivatonta ymmärtää.

Toista huippumallia esittämään on valittu mies, joka ei tunnu mitenkään päälleliimatulta, eikä missään nimessä kovinkaan humoristiselta vaan ihan luontevalta. Hoikka pitkä parransänkinen mies näyttää oikeastaan enemmän huippumallilta kuin tavallinen nainen varsinkin kun mies vetää jalkoihinsa pitkät punaiset vinyylisaappaat ja taitaa cat walkin.

Luin tätä ennen Aamulehden arvostelun, jossa sanottiin tämän olevan kolmekymppisten tekijöiden näytelmä kolmikymppisille. Olen ehdottomasti ajatusta vastaan, sillä tämä sopi hyvin tällaiselle keski-ikäiselle kulttuurikaavulle.

Vaikka välillä nauratti, jäi hieman surullinen olo. Sara Melleri käsittelee näytelmässä kuuluisan runoilijaisänsä kuolemaa ja pyrkii purkamaan miehistä taiteilijamyyttiä.  Jälkimmäistä aihetta en osannut esityksestä kaivaa esille.

Näytelmässä kilpaillaan tiedotusvälineiden edessä sillä kuka suree isää enemmän ja kuka saa parasta seksiä. Jotenkin tulee mieleen se some-maailma, johon itsekin osallistun. Toistaiseksi kilpaillaan lomamatkoilla, ystävillä, lapsilla ja skumppaillallisilla, mutta saa nähdä mikä onkaan seuraava kehuvaihe ja miten pitkälle olemme valmiita elämämme jakamisessa menemään.

Kuva Tani Simberg, Tampereen teatterikesä

maanantai 7. elokuuta 2017

Vesi soittaa rumpuja Tampereen teatterikesässä

Ajoin pyörällä teatterimontulle. Epäilen, että kulkuvälineeni alkaa pudotella jäseniään. Etulokasuoja rämisee ja tärisee ja polkimesta kimmahti heijastin irti. Onneksi pääsin perille ja näin, kuulin ja melkein haistoin ja kosketin belgialaisen Miet Warlopin tekemää esitystä "Fruits of labor".

Esityksen sanotaan olevan lumoava sekoitus performanssia, installaatiota, runoutta ja rock-konserttia. Lavalla heiluu kolme taitavaa, musikaalista nuorta miestä, roudari ja yksi nainen. Paukutetaan rumpuja, joita on monta, niitä soitetaan katosta tippuvalla vedellä,rumpupalikoilla ja ties millä, sähkökitaraa vingutetaan jousella ja soitetaan ihan perinteisestikin. Lavalla on suuri levysoitin, jossa pyörii kookas valkoinen kiekko. Tästä omintakeisesta soittimesta kuuluu kummallista varsin hienoa ääntä. Keltaisen nestekaaren alla mies laulaa rakkauslaulua. Kuulostaa kummalliselta vaikka eihän siinä mitään kummallista ole.

Lavalla makaa valtava styrox-kuutio, joka on välillä härkä ja johon mies "ristiinnaulitaan". Sivistyneempi katsoja löytäisi esityksestä vertauskuvia, mutta minä vaan nautin valloittavan energisestä ja humoristisesta esityksestä, jota eivät voisi muut esittää, sillä silloin se olisikin jo toinen näytelmä. Oliko se näytelmä ollenkaan ja onko sillä väliä?

"You're like love without falling
like a beer with no alcohol
a plastic pillow
bad designed for ever
And nobody will love you for
ever"

(Pätkä yhdestä laulusta, joita lavalla laulettiin ja soitettiin)

Huomenna olisi vielä mahdollisuus nähdä tämä hurmaava esitys.

Kuva: Peter Hönnemann, Tampereen teatterikesä

sunnuntai 6. elokuuta 2017

Kirjailijoiden kesäleiri

Vietin muutaman päivän Urjalassa esikoiskirjailijaseminaarissa, joka on ensimmäisen kaunokirjallisen teoksensa julkaisseiden kesäleiri. Leirillä puitiin osallistujien kirjat ja kyseinen kirjailija kuunteli  kehuja posket punoittaen. Keskusteltiin kirjallisuuskritiikistä, kirjailijaliitosta, apurahoista, residensseistä, kirjailijan toimeentulosta (surkea), saunottiin ja käytiin lavatansseissa.

Kaksitoista opetuslasta seurasi neljän opettajan opetusta.  Kuten tällaisissa tapahtumissa on tapana, ensimmäisenä päivänä valittu paikka pöydän ääressä säilyi loppuun saakka. Opin uusia sanoja kuten posthumanistinen, transhumanistinen, olemisen potentiaalinen arbitraarisuus ja diskursiivinen.

Esiinnyimme Pentinkulman päivillä. Ravistava elämys oli kuulla kun runoilija Aura Nurmi lausui runoja roskapussi päässään. Minna Rytisalo on kirjallisuuden rockstara, emme meinanneet päästä tilaisuudesta ulos kun innokkaat ihailijat huutelivat perään ja pyysivät kirjoihinsa signeerauksia.

Urjalan kunnan vastaanotolla söimme ruokamme kunnan virkamiesten työhuoneiden edustalla. Illalla kävimme vielä lavatansseissa ja tanssimme Matti Salmisen, Essi Luttisen ja orkesterin säestyksellä. Oluet piilotimme läheiseen ojaan. Pientä draamaakin iltaan sisältyi, mutta siitä vaikenen korrekstisti. Ilman draamaa ei olisi oikeita taiteilijoita.

Ensi viikolla käynnistyy Tampereen teatterikesä ja blogini muuttuu väliaikaisesti teatteriblogiksi.


keskiviikko 2. elokuuta 2017

Arkeologiaa

Jääkaapin siivous on jännittävä arkeologinen retki. Koskaan ei tiedä mihin törmää.

Italialainen kuivaliha ei säily edes kahta kuukautta! Minulla on pullollinen kaverin valmistamaa puolukkalikööriä! Lidlistä ostettu maustekastike vaikuttaa vielä toimintakykyiseltä! Halkaistua sipulia ei kannata säilyttää muovipussissa (uskokaa tai älkää se muuttuu väriltään mustaksi, sen tunnistaa sipuliksi rakenteesta)! Ja niin edelleen. Opettavainen kokemus, joka pitäisi uskaltaa kokea useammin, mutta olisiko se silloin yhtä jännittävä?

Kun jääkaapin sisältöön on tutustuttu, suoritetaan tiukka triage: biojätteisiin, lasinkeräykseen, kartonkikeräykseen ja saa lisäaikaa. Sitten on se osa, joka ei ole vielä jätettä, mutta kohta on. Vaikka tietää, ettei aio lähivuosina valmistaa kovinkaan paljon ruokia, jotka maustetaan kalakastikkeella, niin olettaa sen säilyvän lähes loputtomiin.

Sähläsin käsikirjoitukseni parissa ja muutin menneen aikamuodon preesensiin, mutta toisaalta aion pitää osan teksiä siinä menneessä aikamuodossa. En tiedä onko ajatus hyvä vai huono. Tekstiä on vasta 37 liuskaa. Jotkut kirjoittelevat tekstejään kevytmielisesti sieltä täältä, minä en vaan voi. Etenen alusta loppuun ryömimällä.

tiistai 1. elokuuta 2017

Huumorilla mennään

Olohuoneessani seisoo uusi senkki. Sen hyllyt odottavat ahneina aikakauslehtiä, mainoksia, koneiden käyttöohjeita, kuulakärkikyniä, muistikirjoja, lehtiöitä, Tiimari-laseja ja pokkareita. Nyt on ratkaiseva hetki. Jos täytän hyllyt vaikkapa astioilla, niin siitä muodostuu astiakaappi, jos lakanoilla niin siitä kehittyy liinavaatekaappi, mutta jos jätän ne tyhjiksi se sortuu rojukaapiksi, eikä siltä tieltä ole paluuta.

Vietin vuorokauden ystäväpariskunnan mukavassa seurassa. He ovat siitä harvinainen tuttavuus, että he ovat ensimmäisessä avioliitossaan ja vaikuttavat edelleen viihtyvän toistensa kanssa. Tällaiset eronneet (kuten minä) vetävät yleensä puoleensa parisuhteissaan epäonnistuneita lähimmäisiä. Vähän kuin juopot haluavat olla toisten juoppojen seurassa, kaikenlaisia vääriä parisuhdekokeiluja tehneet ymmärtävät toisiaan. Minusta tuntuu (voin olla tällä kertaa väärässä), että pitkään naimisissa olleet ihmiset eivät ajattele, että jossain muualla voisi kuitenkin olla jotain parempaa. He ovat realisteja eivätkä haihattelijoita. Lisäksi onnistuneilla pareilla on usein erinomaiset ihmissuhdeverkostot.

Minulle tulee selkeinä hetkinä sellainen olo, etten ehkä kuitenkaan ole kovin mukava ihminen vaikka yleensä luulen sitä olevani. Tuli vaan mieleeni.

S on psykiatri ja puheeksi tulivat minän puolustuskeinot (saatan muistaa termit väärin). Huumori on kuulemma puolustuskeinona varsin korkeatasoinen toisin kuin vaikkapa kieltäminen, joka vaatii ihmiseltä ylettömästi energiaa.

sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Lokki nimeltä Patrik

Mökillä, viiden kilometrin etäisyydellä Kuopion torilta, asuu lokki nimeltään Patrik. Mökkiemäntä heittää linnulle leivänpaloja. Patrik seisoo mökin katolla, kääntelee päätään ja tarkkailee ympäristöä. Minkki söi Patrikin jälkeläiset, joten se saattaa olla hieman alamaissa.

Sorsapoikue ja haapanat uivat hakemaan pullaa. Lapsilaumojen äidit ovat stressaantuneita yksinhuoltajia. Stressiiin on syytä, sillä koskaan ei tiedä moniko jälkeläisistä saavuttaa aikuisiän. Pääskyset ovat rakentaneet kotinsa räystään alle.

Ajoimme eilen veneellä Laivonsaareen, jossa itikat melkein söivät meidät hengiltä. Löysimme vauvakanttarelleja, mutta jätimme ne aikuistumaan. Murkkuikäiset keräsimme muovipussiin ja niistä teemme tänään kastiketta.

Mökki-isännällä on kattava valikoima virveleitä ja pohjaonkia. Välillä hän pakenee järvelle kalastamaan. Eilinen saalis oli alamittaista ja se palautettiin Kallaveteen kasvamaan.

Saaressa asuu liito-oravia, joiden ulosteet näyttävät vehnänjyviltä. Langaton netti toimii.

lauantai 29. heinäkuuta 2017

Bussilla pääsee perille

Istun Onnibussissa matkalla Kuopioon. Läppäri mahtuu syliini jotenkuten. Tuoksuu jalkahiki, eväsvoileivät ja elämä. Vieressäni istuva nainen matkustaa lastensa kanssa Kajaaniin.

Vastaantulevien kaista on rallien vuoksi ruuhkainen. Olen asunut Jyväskylässä ja tiedän että rallit tarkoittavat humalaisia jalkakäytäville kuseskelevia miesporukoita. Miesten kaulassa roikkuu VIP-kortti. Periaatteessa tietenkin vastustan ralliurheilua, siitä huolimatta kesäiset  rallit tuntuivat virkistäviltä. 

Olen lukenut kesä-heinäkuussa niin monta esikoisteosta, että lievää kyllästymistä on ilmassa. Onhan se kiva, että joku niitä lukee. Tutustun kirjoihin Pentinkulman esikoiskirjailijaseminaaria varten, sillä olen kiltti ja ahkera ihminen. Luin jo aiemmin Riina Paasosen romaanin "Kaikki minkä menetimme" (romaanin nimi alkaa muodikkaasti sanalla kaikki, hyvä romaani kuitenkin) sekä Minna Rytisalon palkitun teoksen Lempi, joka oli lukupiirikirjamme (kriittinen lukupiirimme ei innostunut siitä yhtä paljon kuin kriitikot ja kaikki muutkin lukijat). Nyt kahlasin läpi Hanna Weseliuksen Alman, Tiina Lifländerin "Kolme syytä elää", Heikki Kännön Mehiläistien, Jan Forsströmin "Eurooppalaisia rakastajia", Olavi Koistisen kirjasta "Mies joka laski miljardiin" olen lukenut vasta niminovellin, olen lukenut osittain myös Aura Nurmen ja Riikka Ulannon runokokoelmat. Suurin osa esikoiskirjailijoista on kokeneita kirjoittajia.

Olen velvollisuuteni (melkein) suorittanut ja saan (onneksi) lukea muutakin.  Eikös sanota, että esikoiskirja kertoo esikoiskirjailijan omasta elämästä minä muodossa? Näissä esikoiskirjoissa ei sinänsä ollut mitään erityisen esikoiskirjamaista mitä se sitten lopulta olisikaan.

Nainen vieressäni virkkaa raidallista pötköä (hame, mekko?). Eväspusseja auotaan. Tekisi mieli kahvia, mutta juon vettä sillä kahvia ei ole tarjolla.  Pian saavumme Jyväskylään.

torstai 27. heinäkuuta 2017

Good hair day

Asuimme Tukholmassa Östermalmilla, jonka asukkaat näyttävät purjehdusreissulta kadulle hypänneiltä,  kauniisti päivettyneiltä ja rennoilta. Heidät olisi voinut nostaa suoraan Allsång på Skansen- ohjelman lavalle laulamaan ja hymyilemään.

En ollut aiemmin käynyt Moderna museetissa. Näytteillä olivat omat hienot kokoelmat, Marie-Louise Ekmanin retrospektiivi ja näyttely arkkitehti Joseph Frankin töistä.

Ekmanin kuvat ovat sarjakuvamaisia, leikkisiä ja rohkeita. Taiteilijaa googlatessani huomasin, että nainen on ollut Kuninkaallisen draamateatterin johtaja! Aikaansaapa nainen. Teoksia oli paljon, saattaisi sanoa jopa liikaa ja kuvissa lukuisia yksityiskohtia, joita olisi pitänyt katsoa tarkemmin, mutta ei vaan jaksanut.

Fotografiska museet on hieno laaja valokuvamuseo ihan lähellä Viking Linen terminaalia. Tarjolla oli vanhempaa valokuvataidetta (Irving Pennin taiteilijakuvia, muotikuvia ja monia muita), hyvin uutta (Akseli Valmusen menestynyt kuvasarja koiranpennun kloonaamisesta) ja paljon hevosaiheisia kuvia.

Magnus Wennmanin ja Erik Wimanin kuvat itäisestä Afrikasta saivat minut huonovointiseksi. Filmi lapsista, jotka tappavat rotan ateriakseen muistutti siitä, ettei kehno lomasää ole kuitenkaan kovin merkittävä murhe ihmisen elämässä.

Hotellihuoneemme seinälle oli nikkaroitu puinen teline, jossa roikkui puntteja, joten ei ollut pelkoa lihaskunnon äkillisestä romahtamisesta.


maanantai 24. heinäkuuta 2017

Hej på dig!

Istun sohvalla lähes lähtökuopissa. Olen käynyt lenkillä, pakannut repun ja puunannut itseni matkakuntoon. Häilyin pitkään sellaisen lentokoneeseen mahtuvan laukun ja repun välillä. Päädyin reppuun, joka on kuitenkin kätevämpi. Olen kuin mummoni, jonka kanssa rautatieasemalle piti lähteä ajoissa ja odottaa sitten junaa vähintään tunnin verran.

En ole risteilylaivatyyppiä. Eivätkös ne Vikinglinet ole risteilyaluksia? En välitä uivasta verovapaamyymälästä, yökerhosta, karaokesta, buffet- pöydästä enkä laivan pubista. En kanna kotiini olutpakkauksia enkä konjakkipulloa. Laivan kannelta on kiva katsoa kun valtava laiva ohittaa pikkuruisia kesämökkejä niin läheltä, että näkee mitä pihalla grillataan.

Lomalla kuuluu matkusta johonkin, joten miksei sitten Tukholmaan, joka on hieno kaupunki. Hej på dig!

sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Puutarha

Kun kävelen Hatanpäälle käydäkseni ihailemassa kukkia ja istuskellakseni kahvilassa, kuljen aina Ratinan sillalle Tiiliruukinkatua ja takaisin Satamakatua. En tiedä miksi.

Hatanpään arboretumissa pääsee kerrostaloasukaskin ihailemaan puutarhaa. Ei tarvitse juosta Plantagenissa, ostaa multaa, istuttaa perennoja, peitellä ruusuja, leikata pensaita eikä taistella rikkaruohoja vastaan.

Kahvilan terassi oli täynnä, joten istuin vanhan pariskunnan pöytään. He olivat tavanneet toisensa 50 vuotta sitten. Vaikuttivat varsin sopuisilta, mutta ilahtuneelta juttuseurasta.  Oli hankala lukea Aamulehteä vaikuttamatta töykeältä. Lehdessä langanlaiha treenattu ravitsemusterapeutti kehotti suhtautumaan vartalon puutteisiin rakastavasti ja olemaan kehopositiivinen.

Lähden huomenna Tukholmaan. Kissanhoitaja on hommattu. Pakata pitäisi kun vaan tietäisi mitä ottaa mukaan. On tarkoitus yöpyä kaupungissa (ja kaksi yötä laivalla). Lähden matkalle vanhan ystäväni kanssa. Laivan hytit ovat niin pieniä, että halusimme omat. Hyteistä oli pulaa, joten menomatkalla ystävä nukkuu allergiahytissä ja paluumatkalla hänen käytössään on invalidihytti. Toivottavasti tuo ei ole jonkinlainen enne.

lauantai 22. heinäkuuta 2017

Päivän sosiaaliset kontaktit

Päivän sosiaaliset kontaktit:

Soitto pojalle, joka oli Muuramessa Naamat festivaaleilla. Taustalta kuului kamala meteli. Soitan huomenillalla uudestaan. Aamulla ei varmaan vielä kannata soittaa.

Keskustelu teekaupan omistajan kanssa. Ostin mustaa teetä, joka näyttää jonkun eläimen papanoilta.

Siskonpoika tulee kohta lainaamaan tyynyä.

Pyynikin kesäteatterissa esitetään musikaalia "Niskavuoren nuori emäntä". K näyttelee kyseisessä näytelmässä ja sain henkilökuntalipun. Varustauduin teatterielämykseen pakkaamalla mukaani toppatakin, jota en kuitenkaan tarvinnut.

En muistanut, että näytelmän juoni vetää vertojan kaiken maailman Kauniille ja rohkeille. Näytelmän ihmissuhdekuvio ahdisti minua. Mikko Nousiainen on ihanan poikamainen, joka kuitenkin vie hänen uskottavuuttaan Juhanina, joka oli sentään valtiomies. Tauno Palo oli karismaattisempi, olen nähnyt hänet lapsena elokuvassa, jossa Emma Väänänen esitti Loviisaa.

Muuten kyllä pidin näytelmästä, josta oli siis tehty musikaali. Saattaa kuulostaa oudolta, mutta toimi hyvin.

torstai 20. heinäkuuta 2017

i


Luin Hanna Weseliuksen romaanin Alma! Kirjassa väitettiin, että kuollessa ihmisen kasvot pysähtyvät ikäänkuin kuoleva olisi sanomassa i-kirjainta. Ryhdyin lausumaan ääneen aakkosia ja huomasi, että monissa vokaaleissa ilma virtaa avonaisten huulten läpi, mutta useissa konsonateissa huulet läpsäytetään yhteen (B, F, M, P)  tai kieltä liikutetaan suussa (D, L, N, R, T), kun sanotaan S virtaa ilma hampaiden välistä. Vokaaleissa huulet asetetaan törölleen tai pidetään rentona kuten kuolinkirjaimessa, joka oli siis kirjailijan mukaan i.

Minullapa on uusi pesukone. Pesin lakanoita, mekkoja, sukkia, alusvaatteita, suihkuverhon. Kohta heitän koneeseen kissan, kengät, laukut, matot, patjat, nojatuolit, sohvan ja ryömin vielä viimeksi ihan itse koneen rumpuun.

Tällaisia ryhtyy ihminen ajattelemaan kun on liikaa kaksin kissan kanssa. Lukee ja kirjoittaa.

(Kävin minä elokuvissakin, mutta siitä ehkä tuonnempana.)

keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Reipas sisäilmaihminen

Kylpyhuoneessani seisoo uusi tukeva pesukone. Kone juurtui heti lattiaan eikä sitä tarvitse työnnellä kohti pienen tilan nurkkaa. Tulemme varmasti toimeen keskenämme.

Kaksi hiljaista nuorta miestä kantoivat pesukoneen kotiini. Jos en olisi ollut paikalla välillä 12-18 olisin joutunut maksamaan 100 euroa turhasta käynnistä. Mitä minä saan kun he tulivat vasta 18.30?

Onneksi aurinko ei paista. Aurinkoisena päivänä sisällä istuminen ja kirjoittaminen tuntuu syntiseltä. Väärältä. Ulkoilun ideaali on pienenä taottu päähäni. Mark Levengood sanoi televisiossa olevansa sisäilmaihminen.

Uusi kirjoitusprojekti vaatii nyt paljon huomiota. Koko tarina on vielä perusideaa lukuunottamatta hämärä. Tutustun varovaisesti mahdollisen kirjan henkilöihin. Saattaa olla, että alan pitää heistä.

Aikuinen kapseni kävi kylässä. Keskustelimme elokuvista, kirjoista, tv-sarjoista ja kaikenlaisesta, mistä ihmiset keskustelevat. Kertokaa minulle muistatteko elokuvia, joissa kaksi merkittävässä osassa olevaa naista keskustelee keskenään eikä keskustelu käsittele miehiä. Tätä mietin eilen ja tänä aamuna.

maanantai 17. heinäkuuta 2017

Osta turvaa!

Olen suorittanut kolme lomapäivää. Lauantaina pistäydyin Kirjurinluodolla: levitetään rinteeseen viltti ja avataan kokoontaitettavat tuolit, kaivetaan piknikeväät esille, ostetaan viinipullo ja istutaan syömään, juomaan ja juttelemaan. Välillä noustaan seisomaan ja heilutellaan käsiä, että vessasta palaavat ystävät löytävät takaisin viltille. Viikonloppuna ei kirjurinluodolla soiteta jazzia.

Ajoimme eilen R:n kanssa bussilla Kämmenniemeen kesäteatteriin. Matkaan meni tunti, odotimme esitystä tunnin ajan ja bussia saman verran, joten koko päivä siihen kesäteatterireissuun kului. Katsomoon oli hieman hankala nousta. "Älä mukkaa" vaimo huusi ylöspäin kipuavalle miehelleen.

No se oli sellainen kesäteatterinäytelmä, ei se ollut huono. Olimme ostaneet L:lle ruusun. Hyvin se meni, naurettiinkin.

Tänään poljin sateessa kodinkoneliikkeeseen ja ostin pesukoneen joka tuodaan huomenna. Myyjä kauppasi koneelle turvaa, sillä siihenhän saattaa iskeä salama eikä takuu sellaista korvaa. Kyseisellä turvalla takuuaika venyisi kahdesta vuodesta viiteen vuoteen. Kohta aletaan myydä vakuutusta vedenkeittimelle ja vohveliraudalle.  Elämään kuuluu turvattomuus (kodinkoneenkin elämään), joten en halunnut vakuutusta ja olisihan se maksanut 150 euroa. "Kaikki on hyvin epävarmaa ja juuri se tekee minut levolliseksi" sanoo Tuutikki Tove Janssonin kirjassa Taikatalvi.

lauantai 15. heinäkuuta 2017

Kesäloma

Kokeilen rajojani, jätän blogini päivittämättä, sillä minulla ei ole mitään sanottavaa ja vähän aikaa sanoa sitäkään.

Aina kun olen alani ainoa lääkäri, ilmaantuu kinkkisiä ongelmia ratkaistavaksi ja työkavereiksi saapuu innokkaita kandidaattityttösiä. Olen yrittänyt opettaa heille mitä epikriisiin sanellaan. He ovat nopeita oppimaan. Nyt alkaa loma ja lähden piipahtamaan Porissa.

Luin Geir Gulliksenin erinomaisen pienen romaanin "Kertomus eräästä avioliitosta". Kirjan liepeessä kirjailijan mainitaan olevan Karl Ove Knausgårdin editori (Karl Oven nimi on muuten kirjoitettu virheellisesti väliviivalla). Karl Oven entinen vaimo Linda Boström on myös kirjailija. Seuraavaksi miehen talonmies ja kissa julkaisevat romaanit. On selvää, että kirjailija tuntee kirjailijoita ja ehkä inhimillistä, että näiden teoksia puffataan hänellä. Silti se vähän kummastuttaa.

Geir Gulliksen osaa kuitenkin kirjoittaa ja koukuttaa lukijansa melko yksinkertaisella avioliittotarinalla. Luin sen kaiken työmäärän keskellä kahdessa illassa. Lukija tietää jo intensiivisen tarinan alussa, että huonosti tässä käy "Someone's gonna hurt you like you hurt me". Hieno pieni psykologinen tarina.

Metso-kirjasto on avattu remontin jäljiltä. Kuin kotiin palaisi.


keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Pesukone

Pistäydyin pikkuisen päivystämässä. Lääkärit istuivat ja tuijottivat koneitaan kun saavuin paikalle. Minuun kohdistui ainoastaan lääketieteen opiskelijan innokas kirkas katse.

Katsoin kotiin tultuani peiliin eivätkä silmäni välkkyneet kirkkaina vaan näyttivät kyynisen sameilta lätäköiltä.

Ehdin vuoden tauon jälkeen lääkärien kahvihuoneeseen Costa Ricasta ja kekseistä nauttimaan. Vanhempi mieskollega päivitteli nuoren erikoistuvan hoikkaa olemusta ja kysyi hänen painoaan (48 kiloa). Seuraavaksi hän pohti minkä painoiselta naiselta loppuvat kuukautiset. Ihmisessä pitää olla jotain vikaa jos hän painaa liikaa tai liian vähän ja varsinkin alipainoiselle asiasta kehdataan huomauttaa (minäkin olen joskus tehnyt niin, anteeksi).

Pesukoneeni hajosi. Ennakoivia oireita oli esiintynyt jo jonkin aikaa, mutta en halunnut niitä huomata. Nyt digitaalisessa näytössä vilkkui F-12, eikä mitään tapahtunut. Kone ei ottanut vettä, ei pyörinyt, ei metelöinyt, ei tärissyt. Jouduin siirtämään likaiset vaatteet takaisin likavaatekoriin.

Inhoan rikkoutuvia kodinkoneita. Koskaan et tiedä kannattaako kone korjata vaikka toisaalta tuntuu, että jo ekologisestikin se olisi järkevää. Sitä paitsi koneiden rassaaminen työllistää korjaajat. Kuitenkin tulee paranoidinen olo, että minua huijataan ja rahastetaan liikaa.

Ensi viikolla lupasivat tulla. Tässä tilanteessa kuulemma priorisoidaan kylmäkoneet vaikka mielestäni minun pesukoneeni on se kaikkein tärkein.

maanantai 10. heinäkuuta 2017

Mitäpä muuta

Näin töistä palatessani lokinpoikasen. Lintu seisoi jalkakäytävällä huterine jalkoineen ja hentoine asfaltinvärisine höyhenineen. Se oli pikkuisen ruma, hölmön näköinen ja ihana ja minä otin siitä kuvan. Mietin jo montako tykkäystä siitä facessa ja instagramissa saan.

Lokin vanhemmat kirkuivat lähistöllä. Punaisen auton ikkunasta mies huusi "Hyvin antoi kuvata!"

Koskaan ihmiskunnan historiassa ei asioita ole kuvattu yhtä ahkerasti kuin nykyään. Omaa naamaa, ruoka-annosta, oluttölkkiä, kissaa, koiraa, keittiötä, olohuonetta, ruokalistaa, bändiä, pionipenkkiä, taulua ja lokinpoikasta.

Sain viimein luettua Heikki Kännön romaanin Mehiläistie. Siinä oli paljon henkilöitä ja liikuttiin vallattomasti ajassa edestakaisin. Aikamatkailtiinkin (siinä oli jonkinlainen aikakone). Menin ihan sekaisin, enkä muistanut kenestä on kyse. Missä ja milloin? Oikeasti eläneitä henkilöitä ja kirjailijan mielikuvitustuotteita. Joseph Beuys. Natseja, mehiläisiä ja mies, jolla oli päässään kahdet aivot. Pitäisi lukea koko romaani uudestaan. Jotenkin kirja oli kiehtova vaikka inhoan kaikenlaista okkultismia ja epäselvyyttä.

Mitäpä muuta. Vielä neljä aamua. 

lauantai 8. heinäkuuta 2017

Hävinnyt kortti

Perjantaina pukeuduin työtakkiin asiaan sen suuremmin keskittymättä. Teen monet arkiset asiat samalla tavalla. Takin taskuissa pullistelevat nuhruiset paperit, joiden tarkoituksen olen jo unohtanut, mutta en uskalla heittää silppuriin. Kannan taskuissa kyniä, stetoskooppia, pientä taskulamppua, hammastikkuja, EKG-viivainta ja muistitikkua.

Huusin kaikille huomenet ja menin avaamaan työkonettani. Huomasin, ettei rintataskussa roikkunut muovista koteloa, johon on työnnetty kuvallinen kulkukorttini sekä VRK-kortti, jota ilman töitä ei voi tehdä.

Nostin dramaattisen metelin, kiroilin, huusin "mistään ei tule mitään!", revin hiuksiani, kaivelin taskuni moneen kertaan, konttasin pukuhuoneen lattialla, muutkin konttailivat lattioilla (kaappien alla oli pölyä), laitoshuoltaja kävi perkaamassa roskat, mutta koteloa kortteineen ei löytynyt. Kotelossa on metallinen nipsu, jolla sen saa kiinnitettyä työvaateisiin, joten se ei ole mikään ihan huomaamaton.

Soittelin erinäisiä puheluita ja korttitoimistossa työskentelevä nainen lupasi tehdä minulle väliaikaisen kortin. Kävelin toimistoon, joka sijaitsee toisessa rakennuksessa. Tarvittiin ajokortti. Kävelin takaisin työpisteeseen ja palasin toimistoon. Sain väliaikaisen kortin ja uuden PIN-koodin. Nainen sanoi, että hän on kuullut monta tarinaa miten kortti saattaa hävitä tai tuhoutua. Eräs lääkäri oli tuonut näytille koiran syömän kortin riekaleet.

Lähdin iloisin mielin töihin. Hississä huomasin, että joku hiersi lapaluideni välissä. Työnsin käteni mekon kaula-aukosta ja vedin esille korttikotelon, joka oli liimautunut yläselän ihoon.

Unohdin vielä ajokorttini korttipisteeseen, mutta mitä siitä.



torstai 6. heinäkuuta 2017

Vieläkö on villihevosia

Olen väsynyt, uupunut, poikki, puhki ja halki. En jaksanut raahautua Runopihalle.

Muut värjöttelevät mökeillä, Vaasalandiassa, Mäntän taideviikoilla, Provinssissa. Istuvat autossa, junassa tai lentokoneessa. Minä teen töitä.

Katsoin netistä Skamia ja itkin kun William ja Noora lopultakin päätyivät yhteen. Klassisissa rakkaustarinoissa rakkauden täyttymisen eteen kasautuu valheita ja väärinkäsityksiä, mutta lopussa rakastavaiset juoksevat toistensa syliin.

Skamissa on jotain hyvin tuoretta ja raikasta. Välillä ei tapahdu mitään. Rakastavaiset tuijottavat toisiaan, nuoret näpyttelevät viestejä kännyköillään, puhutaan juhlimisesta ja seksistä. Norjalaiset ovat ymmärtäneet taukojen tärkeyden.

Kuuntelin eilen Satahäme soi -tapahtumassa Maria Ylipäätä ja Marzi Nymania. Oli siellä kaksi muutakin muusikkoa, mutta heidän nimensä olen unohtanut. Konsertti järjestettin vanhalla tallinvintillä. Ensimmäinen setti oli liian älykästä minulle: Sävelletään runoilijoiden teksteihin mahdollisimman huonosti tarttuvia melodioita. Vessajonon jälkeen olikin ihanaa musiikkia. Breliä, Astor Piazzollaa ja muuta. Viimeiseksi (ennen niitä oikeita viimeisiä) Ylipää lauloi "Vieläkö on villihevosia", josta kehittyi rasittava korvamato.

Edessäni istuva mies kuvasi vähintään joka toisen kappaleen kännykälleen. Sisäinen mielensäpahoittajani inhosi näkökentässä heiluvaa kännykkää. Katsooko mies kotona noita surkeita tekeleitä vai kiusaako hän niillä lähiympäristöään? Kännykkämiehen vaimo istui ymmärrettävästi toisaalla, kävi vain väliajalla hakemassa miehen repusta huivin.

tiistai 4. heinäkuuta 2017

Suunnistusta

Kävin S:n kanssa osallistumassa maanantairasteille. Metsänreunaan ajettiin autolla, joita oli niin paljon, että tarvittiin mies ohjaamaan liikennettä. Reittikartta maksoi 7 euroa. Lähdön liepeillä myytiin suunnistamiseen sopivia vaatteita ja kenkiä.

S on kokenut suunnistaja. Hän on etsinyt rasteja kuusivuotiaasta.

Sain käteeni kompassin, jota pyörittelin S:n ohjeiden mukaisesti. S löysi suoraan rasteille ja yritti selittää, että ne kärpäsen kakan näköiset pisteet kartalla olivat kiviä. Hän kysyi välillä mihin suuntaan meidän pitäisi mennä (ikäänkuin ei olisi tiennyt) ja minä asetin kompassin napani korkeudelle ja huidoin kädelläni mihin mahdollisesti kuuluisi suunnata. Polkuja ei ole nimetty kuten kaupungin katuja ja siksi metsässä liikkuminen on epävarmempaa.

Rastit löytyivät sieltä mihin oli kokoontunut eniten ihmisiä.

Astuin suonsilmäkkeeseen ja suovesi imeytyi lenkkitossuihini ja sukkiini. Alipainoiset suunnistajat ohittelivat poluilla. Heidän jälkeensä jäi vain hien, hyttyskarkotteen ja märän metsän tuoksu.  Melkein maalissa kaaduin selälleni.